sunnuntai 31. toukokuuta 2020

PROLOGI

Hän kyyhöttää sillan kupeella painunein päin, epätoivon lyyhistämin olkapäin, katse kuin pakokauhuisen kauriin.
En pysty ohittamaan häntä, sellaisen tuskan valtaan lyyhistyneen ohi ei niin vain mennäkään, joten istun viereensä. Odotan.
Viimein hän huokaisee, ja minuun vilkaisemattakaan sanat pulpahtelevat rohtuneilta huulilta kaiuttomin soinnuin.

Elämäni on ollut pelkkää valhetta. Olin kuvitellut viettäväni rakastavaa, rehellistä ja työntäyteistä elämää. Nyt, yllättäen, se paljastuikin silkaksi pettämisten, valheiden, manipulointien ja julmuuksien temmellyskentäksi. Silmäni näkivät kyllä oikein, vain sydämeni halusi nähdä toisin; se ei pystynyt uskomaan kaikkein läheisimmän pahuutta, olihan sille iskostettu vuosikymmenten ajan, kuinka mitätön, raskas ja näkymätön se itse oli. Ja nyt, nyt en jaksa enkä haluakaan jatkaa tätä elämää. Yksinäistä, hyljättyä… mitätöityä. Nyt odotan vain, odotan ja toivon, sillä olen nähnyt vilahduksen tavasta, jolla paeta…

Ääretön sääli sisälläni kietaisen käteni hänen hartioilleen. Silloin huomaan vihkosen nurmella. Tartun siihen.

Se on minun salainen kirjani, siipirikkoisen päiväkirja. Halusin ne hirveät muistot, tunteet ja sanat pois itsestäni. Lue se… Muokkaa ja julkaise… En välitä enää, vaikka koko maailma lukisi, hän mutisee värittömästi, tuskin kuulen sanojaan. Kaikesta huolimatta rakastan sitä hirviötä yhä - kai se kuuluu sielunsuunnitelmaani. Niin sen täytyy olla, muutenhan joku olisi auttanut minut ajoissa pois.

Avaan vihkon ja uppoan siihen, tekstiin, joka pursuaa pääasiassa mustia, pimeitä, epätoivon täyttämiä sanoja…


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti