lauantai 26. syyskuuta 2020

128. Mikä minä olen?

Kierrespiraali kohottaa hänet sillalta, lempeä pyörre imaisee sisäänsä ja hän kohoaa ylös, ylös, ylös, läpäisee pilvet ja liitelee yhä korkeammalle ja korkeammalle. Jostain kaukaisuudesta kantautuu hiljaista musiikkia.
Sitten hän onkin tunnelissa.  Ympärillä lätsähtelee ja litsahtelee, vaikkei hän tunne jalkoja, jotka lätsyttelisivät tai litsauttelisivat.  Jostain syystä hän ei tunne käsiäkään - oikeastaan koko keho vaikuttaa kadonneen, sulautuneen ympäröivään mustuuteen.  On pimeää, hän ajelehtii sinne tänne, sattumanvaraisesti.

Onko hän aina kulkenut näin?  Ajelehtinut litsahdusten ja lätsähtelyjen seassa?  Leijaillut epämääräisten tuulettomien tuulten mukana?

Mikä minä olen?  Lastu laineilla, järven aalto toisten aaltojen keskellä, pilvenhattara tähdettömällä taivaalla?

Hän ei tiedä, miten kauan tätä päämäärättömyyttä on jatkunut, kun se tuuleton tuuli johdattaa hänen kehottoman kehonsa hitaasti harmaantuvaa läikkää kohti.  Läikkää, joka suurenee suurenemistaan ja kirkastuu vähitellen hohtavaksi valoksi, kirkkaudeksi, joka saa hänet tuntemaan kummallista nöyryyttä, halua päästä tuon valon syliin, langeta sen säteiden kannateltavaksi, sulautua sen ytimeen.

Selittämätön pyhyys valtaa hänen mielensä, se kietoutuu hänen ympärilleen ja hän tuntee kohoavansa korkeuksiin silkasta rakkaudesta ja onnentunteesta.  Hän lentää kuin siipien kannattamana tuohon alati laajenevaan valoon, joka sieppaa syliinsä, syleilee ja samalla ikään kuin puhdistaa hänet kaikesta siitä mudasta, jossa hän oli rypenyt ties kuinka kauan.

perjantai 25. syyskuuta 2020

127. Epilogi

Kun sekava ja poukkoileva teksti loppuu, nostan katseeni ja jään tuijottamaan verkalleen tummenevaan iltaan. Sumu on kietonut vaippaansa jo vastaisen rannan. Äkkiä seuralaiseni liikahtaa, ojentaa käsivartensa ja astuu ilosta huokaisten eteenpäin. Enkä minä voi sitä estää.
Hän tiesi.

torstai 24. syyskuuta 2020

126. Kuunsilta


Metsässä, rannallakin on hämärää. Una odottaa.
Kuunsilta rakentaa tietä toiselle puolelle.
Toiselle puolelle?
Una hätkähtää, mutta suloinen tuulenvire pyyhkäisee hänen ylitseen, ja kun hän oikein tarkasti katsoo, kuunsillan toisessa päässä liikkuu joku.
Lähestyy hiljaisin, mutta määrätietoisin askelin.
Kasvot ovat epämääräiset,
mutta olemus kuin tutusta jostakin...
Menneisyydestä? Unesta? Toisesta maailmasta?
Sillalta tulijan keho rakentuu, muuttuu, selkiintyy.
Hän levittää kätensä…
Ja Una menee, liukuu pitkin huojahtelevaa, sykähtelevää siltaa. Pelkäämättä, luottaen siihen,
että toisen pään kiinnitys pitää.
Hän kaipaa kiihkeästi lievitystä kipuun,
jota elämä on antanut.

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

125. Onnen ja autuuden tie

Nyt se keksii hirvittäviä valheita Unasta.
Kirjoittaa ”muistavansa”, mitä kauheuksia Una on muka heidän liitossaan tehnyt. Valheita teoista, joita Una ei olisi koskaan edes kuvitellut tekevänsä. Se petaa puolustusta varten, mikäli Una kertoo sen hirmutöistä ja jakaa maailmalle oman elämänsä tarinan –
avioliittonsa ”onnen ja autuuden” tien.

Olen aina tiennyt menettäväni sinut, koetin vain kaikin voimin lykätä sitä niin kauas kuin mahdollista ja suostuin ylikävelyihin. Aina ja aina ja aina yhä vaan. Kun se sitten tapahtui, toipuminen riisti viimeisistä vuosistani
elämän ja sielun.

Nyt en enää jaksa. Antakaa anteeksi.

tiistai 22. syyskuuta 2020

124. Rautapeitto

Toisen syliin sillä oli kiire.
Niin kiire, että ositus piti tehdä ennen aikojaan, ennen virallista eroa. Sen omilla ehdoilla.
Mikä julma hirviö entisestä rakastetusta astuikaan esiin
– hirviö, joka näin tappoi heidän perheensä.
Ihmisestä, johon Una oli lähes koko ikänsä uskonut, jota totellut! Ihmisestä, jota Una oli ikänsä rakastanut!
Miten sokea hän oli ollutkaan!
Nyt Una ei halua nähdä, ei kuulla siitä enää visahdustakaan.
Rautapeitto vaan kaiken menneen ylle ja sillä selvä.

Olen kipeä, sydämeen sattuu ja sinä huudat minulle. Et käsitä, miten julmuutesi on pirstonut mieleni ja hakannut sydämeni säleiksi. En jaksa vastustaa vaatimuksiasi, pelkäänkin, joten myönnyn vain, sallin sinun viedä osan siitäkin, mikä minulle kuuluisi, sillä pelkään sinun satuttavan minua niin näkyvästi, että lapset hoksaavat julmurin ja haluan säästää heitä.
Säästinhän joka kerta, kun en mennyt lääkäriin hakemaan todistusta pahoinpitelyjesi jäljiltä.

Halusinhan sinun pääsevän eläkkeelle kunniallisesti.
Kun erotit minut, jouduin jakamaan kaikki tilini,
koko omaisuuteni. Sinä et.
Mutta minä en enää jaksanut kamppailla.
Röyhkeät nielaisevat ja röyhtäisevät.
Minun sydämeni sykkyröityy, pakottaa puristaa –
kohta se hyppää ulos kokonaan.

maanantai 21. syyskuuta 2020

123. Joulu

Vieraan kaupungin pihoilla lepattavat lumilyhdyt.
Unan sydämessä lepattaa pienen lintusen ikävä kotiin.
On joulu. Erilainen.
Kuitenkin perinteinen, osittain, sillä jonnekin tuonne tummaviittaiseen yöhön syttyy juuri uusi tähti.
Unan sydämestä se sammui; sieltä se sinne lähti.
Joulun Tähti.

sunnuntai 20. syyskuuta 2020

122. Ehkä se joskus hoksaa

Yön hiljaisuus takoo ympärillä.
Talvi humisee pattereissa, parvekkeen laseissa.
Myrskyä odotellessa.
Una saa kutsun tulla kotiin joulun ajaksi.
Mitä se oikein ajatteleekaan?
Miksi jouluksi - Unan takaraivossa kun takoo tieto,
että kohta hän taas tielle käy?
Onhan valmentauduttava kaikkiin tuleviin jouluihin, syntymäpäiviin, hääpäiviin... Jos niitä ei heti murskaa, ne väijyvät iäti, estävät etenemisen.
Una ei siis mene. Opetelkoon itse pärjäämään,
paistamaan kinkkunsa, koristelemaan talonsa.
Ehkä se joskus hoksaa, mitä menetti.
Tai sitten ei, sillä ens jouluna sillä on jo se uusi emännöimässä…

lauantai 19. syyskuuta 2020

121. Pelkkää suovelliä

Hyvää itsenäisyyden iltaa! kuiskaa kännykkä.
Sydän leimahtaa, hehkuu hetken, sammuu.
Una ei vastaa.
Miksi vaihdella kohteliaisuuksia,
kun kaikki muukin on pelkkää suovelliä,
upotettua elämää? Turhaan poljettua...
Se ei vain unohdu.
Jokin sisällä vielä kurottaa ylös toivoon, valoon.
Löytyisikö mistään ojentuvaa kättä,
haparoivaa turvaa, kaipaavaa sydäntä?
Parantavaa nektaria...

perjantai 18. syyskuuta 2020

120. Haipumista

Una ei jaksa nousta. Miksi pitäisikään?
Se ei edes käynyt katsomassa, vaikka ohi ajoi.
Una haluaa kuolla.
Se olisi Hurmahengelle kuitenkin liian helppoa;
ei tarvitsisi tehdä mitään - ei jakoja, ei selityksiä muille ihmisille, todeta vain tapahtunut.
Ottaa vastaan sukulaisten ja ystävien lohduttavat sanat.
Voi sinua raukkaa!
Eivät ne ymmärtäisi, että se oli aloittanut hitaan tappamisensa jo kuukausia, vuosia,
vuosikymmeniä sitten.
Una nukkuu, nukkuu ja nukkuu. Herää joskus.
Mikä aika, mikä päivä, mikä viikko?
Ei Hurma tule koskaan ymmärtämään,
mitä teki ja tekee yhä.

torstai 17. syyskuuta 2020

119. Pakoon

Una juoksee, juoksee, juoksee...
Ahdistusta pakoon juoksee.
Ei vain pysty karistamaan sitä kannoiltaan.
Siellä se sinnikkäästi riekkuu, ihan kintereillä,
näykkii kantapäitä, niskaa, päätä, sydäntä.
Kymmenen minuutin karkureissu tuo jo pienoisen hien,
mutta Una jatkaa, kunnes jalat sanovat, että nyt riittää,
muuten tulee ihan toppi, ja hänen on toteltava.
Telineissä saavat lihakset kyytiä, silti ajatukset pyörivät aina vaan niissä samoissa ja sydän käpristelee.
Tuskainen huuto kumisuttaa rintaa,
pyrkii kaiken aikaa huulille,
mutta hän nielee sen aina ja aina vaan takaisin,
tunkee sen sydämensä unohduksen komeroon
ja läimäsee salpojen taakse.
Silti se rymistelee siellä, takoo seiniä, jytisyttää ovea.
Ravisuttaa koko laitosta.
Vielä toistaiseksi salpa pitää sen piilossaan,
saa nähdä, koska liitokset pettävät ja kammiot täyttyvät.
Ja maailma...
Poreallas kuohuu ja kuplii väsyneen kehon ympärillä.
Una survoo piinan pistävät tikarit 

sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta;

piikit palaavat kurittamaan.
Uupumispiste löytyy viimein uima-altaasta,
ja verkkaisesti hän palaa asuntoonsa.
Vieraat kadut ovat muuttuneet nyt jo kutakuinkin 

tutuiksi; onhan hän kuukausia sahannut niitä

ees ja taas, ajatuksia paeten.

Hän kuuntelee hiljaisuutta.
Miten se soikaan!

keskiviikko 16. syyskuuta 2020

118. Kuin filminauhaa

Kuin filminauhaa, kuin tahmennettua filminauhaa...
Una tekee kuntosaliin pestin, pakkohan jostain on

 aloittaa. Yllättäen hän on huomannut pikaisen 

valintansa, entisistä epäröinneistä eroten,  

hedelmöittäneen tulevaisuutta.
Hän osaa lääkäriinkin, viime hetkillä, ihana eldöri woman neuvoo tien, kertoo, että siellähän hänkin...
Kirjaston hän luulee löytäneensä, mutta kun pääsee sisälle, onkin kaupungintalossa! 
Hiljaisin askelin hän perääntyy ja kaasuttaa vanhaa reittiä Prismaan. Sieltä löytyy kaikki tarvittava.
Huomenna toinen lapsista tulee, ja paisti joutuu uuniin.
Ei se sille mitään mahda.

tiistai 15. syyskuuta 2020

117. Takapakkia

Takapakkia, taantumusta...
Alan muka virota? Minäkö niin sanoin?
Illalla Una pakkaa laukun,
odottaa malttamattomana aamunkoittoa.
Kli. Klings. Se viestittää.
Una kertoo aikeistaan, ikävästään, pakosta tulla kotiin. Käymään vain, hakemaan lisää rakkaita kirjojaan, tarvitsemiaan välineitä, vaatteitaan.
Olisitko tullut ilmoittamatta? rävähtää silmille.
Kun olisin tullut kotiin, olisin löytänyt sinut sieltä?
Una hämmentyy.
Sinähän sanoit, että saan olla siellä, että se on minunkin kotini... Mitä salattavaa sinulla siellä on?
Etkö uskalla puhua kanssani, kun pitää viestitellä? hän lisää.
Se soittaa. Hermostuu ja läimäsee luurin korvaan.
Seuraava viesti kuuluu: Älä tule!
Pettymys nostaa muurin väliin. Ikävä lipuu kauemmaksi, suuttumus nostaa päätään. Viimeinkin!
Nyt Unalla on jo voimia puolustautuakin.
Enää hän ei kerjää, ei ano, ei se ole sen arvoinen.
Hän tarttuu kännykkään.
En halua nähdä sinua enää missään yhteydessä, koska kielsit tulemastarajansa kaikella. Pidä salaisuutesi!
hän tekstaa ja nakkaa puhelimen kauas.
Sade kiiluu asfaltilla, katulamppu heijaa tuulten sylissä,
puut välkehtivät valon ja pisaroiden kohdatessa.
Kaunista, kun sen jaksaisi sisäistää...

maanantai 14. syyskuuta 2020

116. Eloon?

Ei sarasta vielä.
Pimeyttä halkovat ainoastaan katulamput
ja satunnaiset varhaiset autonvalot.
Una oli yökylässä.
Miten lohduttavalta pienen nenän tuhina tyynyllä tuntuikaan! Kunpa joku tuhisisi siinä ikuisesti!
Asuntoon palattua iskee taas järkky puristus ja mieli huutaa kotiin. Lennähtämään tielle.
Painamaan kaasu pohjaan.
Takertumaan menneeseen.
Mutta hän ymmärtää, ettei pääse irti,
jos aina vain kerjää ymmärrystä sellaiselta,
joka ei sitä suo.
Ahdistusta ei voi paeta - 
siinä on ryvettävä, kunnes puhdistuu.
Niinpä Una kaasuttaakin kauppaan.
Viipyilee, katselee, koettaa keskittyä.
Tuhlaa. Aikaa.
Asunnon ikkunat ovat järkyttävät.
Hän hinkkaa, hinkkaa ja hinkkaa.
Onneksi kaihtimet peittävät kevääseen,
kunnes uusi hinkkaus onnistuu.

Alanko virota? Eloon?

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

115. Ristintie

Se on kuljettu nyt. Henkilökohtainen ristintie.
Una ei sallinut toisten ajaa puolestaan, vaikka silmät olivat itkusta turvonneet, keho vapisi, kädet tärisivät, jalat roikkuivat velttoina ulokkeina ja epätoivo raateli sisintä. Hänen oli koettava tie itse, tunnettava kehossaan sen jokainen mutka, töyssy, halkeama.
Särkyneenä veisaten, kyynelillä tietään huuhtoen, veripisaroita sydämestään jäljilleen tiputellen.
Se halasi lähtiessä. Tule käymään, pyysi.
Mikset pyydä heti jäämään? Älä laita minua tuon katkeran tien päälle! huusi Unan sydän, kuiskivat huulet.
Mutta hänen rakkaansa katsoi vain. Vilkutti jopa, kun auto kaarsi pihasta muuttokuorman perässä.
Tänä aamuna Una ei halunnut nousta.
Mutta on vielä yksi velvollisuus suoritettavana.
Vain se lienee enää pakollinen.
Sitten kaikki on auki.
Tulevaisuus - onko sitä?

lauantai 12. syyskuuta 2020

114. Valhettako?

Saat ottaa mitä haluat, mahdollisimman paljon,
minä en tarvitse paljoa loppuelämäkseni,
sanoo se, "jalomieli".
Mutta eihän Unan pikkuinen asunto ota sisälleen mitä tahansa. On tehtävä valintoja, laitettava kierrätykseen,
roskiin, kirjoista suurin osa kirpparille...
Ei raaskisi, mutta niin se vain menee.
On luovuttava, jätettävä loput sille uudelle sekä Hurman sukulaisille, Unahan ei saanut lupaa antaa mitään omilleen.
Vaikeinta lienee kuitenkin sulkea kotiovi viimeistä kertaa, jättää elämänsä rakkaus sinne,
jättää kotiseutu, sukulaiset, ystävät,
ja koettaa unohtaa, unohtaa ja unohtaa.
Sydän rikottuna, revittynä, riekaleiksi raastettuna, sirpaleiksi särjettynä.
Kuinka joku voi olla niin julma ja säälimätön, että ei voi antaa anteeksi? Anteeksi olematonta, pelkkiä omia vääristyneitä oletuksiaan seuraten, vaikka Una antoi aina anteeksi kaiken todella tapahtuneen.
Kaiken se kestää, kaiken se kärsii,
kaiken se anteeksi antaa. Niin, rakkaus,
mutta eihän sille tämä liitto sitä ollutkaan -
tämä liitto oli silkkaa valhetta ja petosta!

perjantai 11. syyskuuta 2020

113. Mitä teen? Mihin meen?

Ulkona piirtävät puiden sormet kuvioita ilmaan.
Sisällä seinät tiivistyvät, pusertuvat lähemmäksi toisiaan. Siitä huolimatta, että Una on keskiössä.
Levottomuus liikuttaa jalkoja, voihkaus toisensa perään karkaa atmosfääriin. Pakahdus paisuttaa rintaa,
se paisuu ja paisuu, kunnes räjähtää. Ihan kohta.
Mitä teen? Mihin meen?
Pikkuorava pysähtyy kesken kiireittensä, tuijottaa iso käpy suusta puikottaen, vilistää sitten matkoihinsa,
ketteröi lähipuun korkeuksiin.
Kunpa Unankin jalat ketteröitsisivät,
kantaisivat hänen räjäytetyn olemuksensa jonnekin.
Hyvin kauas.
Una vajoaa. Taas maailma meni sekaisin.
Ei olisi pitänyt soittaa.

Koskee, sattuu koko ajan niin sietämättömästi,
että tuskin pystyn hengittämään.

torstai 10. syyskuuta 2020

112. Kuka vierellä hengittää?

Una valpastuu. Tasainen hengitys vierellä.
Kaikki siis hyvin. Sitten hän muistaa...
Silti huounta jatkuu. Asunto hengittää ympärillä -
se nukkuu syvää, rauhaisaa unta.
Una ei pysty nukahtamaan uudelleen, vaan kerää pyykit narulta, saihan hän tiistaina uuden pesukoneenkin.
Niin, jonka kantta ei osannut millään sulkea.
Ei, vaikka röhnötti sen päällä koko painollaan.
Huoltomies tuli, painalsi kerran kantta ja se oli siinä.
Una unohtelee, piilottaa itseltään esineitä. Ei löydä niitä mistään, vaikka paljoa vielä ei olekaan.
Keskittymiskyky säröilee. Hän ei huomaa selvää asiaa edessään. Eilenkin kävi kaupassa vihreä soikio leuassaan. Se oli tarttunut mainoksista,
joita hän oli raahannut jätekatokseen...

keskiviikko 9. syyskuuta 2020

111. Käsi, joka rakastaa

Tuska velloo sisällä.
Jalat koneilevat, haahuilevat pitkin outoja katuja.
Una kohottaa kasvonsa ainaisesti putoavaan sateeseen ja antaa taivaisen veden huuhtoa poskiaan. Ahdistavat ajatukset eivät anna rauhaa, ne poraavat reikiä aivoihin.
Polttavat. Tukahduttavat. Kuolettavat.
Hänen rakkaansa on muuttunut vieraaksi, tuntemattomaksi.
Käsi, joka rakastaa, ei lyö. Eihän?
Mihin katosivat nuoruuden hellät kosketukset,
lämpimät kuiskaukset?
Mihin unohtuivat vannotut valat, lupaukset rakastaa
niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin?

Koska pääsen jatkamaan elämääni?
Loppuuko tämä helvetti ikinä?
Olisit nakannut minut ojaan jo häissämme,
sylissäsi kantaessasi!

tiistai 8. syyskuuta 2020

110. Sinä puutut vain

Yö on hiljainen, sinä puutut vain...
Aamusta ihana aurinko ja selkeää. Prismasta poistuessa sade ropisee, kastelee. Siitä vaan, eivätpähän kyyneleetkään niin selvästi erotu - ne saavat valua lähes huomaamatta... Mutta mihin päin sitä pitikään?
Puhelimen navigaattori äksyilee, se huomauttaa vasta aikojen kuluttua, muina miehinä, että suunnitellaanpa uusi reitti. Hitsi, olisi se voinut edes täräyttää kännyä ennen kuin Una rupesi kiertämään ympyrää...
Vieraat kadut, tuntemattomat vastaantulijat.
Navigaattori vain ei aina suostu puhumaan.
Kun Una toisen kerran huomaa palanneensa Prisman lähettyville, hän poikkeaa Tiimariin ja löytää kuin löytääkin hyllypaperia, imelänväristä, mutta pakko ottaa, sillä muista kaupoista sitä ei löytynyt.
Outoa, eivätkö ihmiset enää suojele hyllyjään?
Hän kelaa kilometrejä kuntokerälle
ihan kiitettävän määrän, lähes huomaamatta,
ja osuu asuntoonsakin lopulta.
Kodiksi hän ei tätä vielä osaa nimittää.
Ja se ikävä... Koskahan se lakkaa?

maanantai 7. syyskuuta 2020

109. Sydänmöykky

Aamuyön piinalliset tunnit ryömivät.
On kuuma, Una heittää yöpyn pois ja kohta viluttaa.
Loputon kierre, jos siihen antautuu.
Mutta mitäpä muuta öiden ja päivien sisältöä
hänelle olisikaan? Enää koskaan?
Una katselee pimeyttä ympärillään.
Sen sentään näkee, sisäisen pimeyden vain tuntee.
Katulamppu tillottaa silmiin –
hän ei ole muistanut vetää kaihdinta riittävän alas.
Hän kääntää kylkeä, kuuntelee putkiston kohinaa rakenteissa, varhaisen kulkijan aiheuttamaa oven kolahdusta, jääkaapin verkkaista hengitystä.
Yksinäisyys hyökyy musertavana ylle,
puristaa rintakehää, möykyttää sydämen.

Oi miksi, rakkaani, MIKSI?
(Ja MIKSI ihmeessä yhä rakastan,
vaikka niin pahoin kohtelit vuosikymmenet?
Enkö vieläkään uskalla tuntea edessäsi muita tunteita?)