74. Timantiksi tiivistetty

Una istuu kahdenistuttavassa.
Katselee, miten Hurmahenki lähentelee ns. ystävää.
Kietoo kätensä tämän hartioille, vetää lähelleen.
Ja niillä on hyvä siinä.

Una haluaa nähdä, kuinka pitkälle Hurma menisi.

Hänen sisällään virtaa koski.
Tyynenä. Viileänä. Valppaana.

Se tottelee patoa, jonka hän on pystyttänyt.

Ne menevät terassille. Tupakille.

Una ei polta ja vaikka polttaisikin, olisi jäinen virta sammuttanut sen heti. Hän viivyttelee.
Odottelee - eihän hän halua saattaa niitä noloon tilanteeseen. Sitten pato murtuu. Sen kiehuva hornankattila kannattelee kehon ulos. Terassille.

Siellä Hurmahengen huulet irrottautuvat juuri

ns. ystävän huulista.

Huomatessaan Unan ne vetäytyvät. Ovat kuin ei mitään.

Mitään ei ole Unakaan. Elää vain. Hengittihän hän.

Hän, hienotunteinen.

Toisten tunteiden säälijä ja säästäjä!

Vain sisäinen koski kuohuu ja myllertää.

Se pyörittää sydäntä kiviensä koloissa, kieputtaa syvyyksiensä pohjavirroissa. Kolhii ja kolisuttaa.

Murtaa palan sieltä, sipertää toisen tuolta.

Rantaan huppuroi pieni hippu, timantiksi tiivistettynä.

Se vielä joskus kaikkein kipeimmin ja syvimmin viiltää!

Sinua, Hurmahenki.