102. Aurinko, älä loista

Aurinko, älä loista. Kuu, älä kumota,
sillä Unan järkkymätön rakas sirpaloi hänet ja säilöi pohjattomaan pimeyteen. Nakkasi pois tieltään.

Ei usko, toivo, rakkaus riitä.

Hurmalle kolhittu, loukattu ylpeys ja kuviteltu häväistyksi joutuminen ovat voimakkaampia.

Liekö rakkautta koskaan ollutkaan?

Unan hengenpalo sammuu.

101. Kun kaikki musertuu

Kesäpaikan sauna tupruaa.

 Una istuu keinussa, rakas käsi hartioillaan.

 Aurinko säteilee taivaan sinessä ja lämmin tuulonen 

pyyhkäisee aika ajoin lempeästi kiikussa keinahtelevien ylitse.

On rauhaisaa niin, ja tyyntä.

Voimistuva hurina havahduttaa heidät unelmista ja kohta tuttu auto hurahtaa pihaan. Eikö nuokaan perkeleet pysy yhtään yötä poissa? kuuluu viereltä…

Ei auta, on noustava ja seurusteltava.

Seuraavana päivänä Una ottaa sankon ja suuntaa lammelle. Aikomustakaan ei ole marjastaa - hän haluaa vain metsän rauhaan. Hän istahtaa levähdyspaikalle. Jalkaan koskee. Una haluaa kertoa nettiveljelle, jota koskaan ei ole tavannut, miten kirja, jonka runoja tämä on arvostellut, on menestynyt. Nauraa ja höpöttää, tapansa mukaan.

Hän kuulee äänen, vilkaisee, ja tunkee puhelinta taskuun, sillä hän tietää. Vieraille miehille ei puhuta!

Kohta hän makaa selällään, puhelin riistetään kädestä, samoin pikku minttupullo, jossa oli eväsjuomaa,

ja ryöstäjä pinkaisee karkuun.

Una säntää perään, mutta kesätalon ovi on lukossa.

Kun ovi avautuu, hyökkäykset kilpistyvät juuri niiden ainaistulijoiden, kolhoosiväen, ansiosta. Una ei ymmärrä, mikä tässä nyt olisi sellaista, mi ei sovi joukkoon. Mikä on väärin? Mitä hän oikein on tehnyt? Lopulta hän saa sen anispullon päähänsä.
Onneksi se on muovia…

Rauhoittumisen jälkeen Una astuu pihalle. Hurmahenki on poistunut saunalle. Portailla on viinilöntti. Una kumartuu kertakäyttömukin kanssa laskemaan siitä loroa. Äkkiä hän makaakin selällään maassa, portailla seisoo huitojan siskon avokki ja huutaa: Ei noin saa tehdä!

Una katsoo huitaisijaa ja näkee sen toisessa kädessä pyöreän halon ja toisessa viinilöntin.

Ei kai? Mahdoton ajatus ryöhältää mieleen.

Ei voi olla totta – hänen miehensä,

hänen rakkaansa, oli lyönyt häntä halolla päähän!

100. Kuu laulaa

Varjo pyyhkii kulmia, sumentaa silmät, sotkee mielen.

Hätähuuto purskahtaa syvyydestä pasuunan tavoin:

 Mies, palaa takaisin, ota vaimosi ja lapsesi syliisi,

 sinun lapsuudenperheesi on löytänyt omansa,
älä siihen tukehdu!

Mutta se ei kuule, tai ehkä se ei vain ymmärrä –

ei käsitä elämän suuruutta, laaja-alaisuutta.

Kuu, Unan kuu laulaa, ja Unan repaleinen sydän

vastaa sen parantavaan melodiaan.

Eheytä minut, hän pyytää.

99. Sisälle jäävät sanat

Peilistä katsovat turvonneet, turtuneet kasvot.

Ja ne silmät! Ryttyiset, uurteiset, väsyneet.

Taas piti neljältä napsaista Hurmalle määrätty nukahtamislääke, sillä Una ei saa pyöriä vuoteella,

ettei Hurman uni häiriintyisi.

Eikä hän saa noustakaan paljon ennen kellonsoittoa,

sillä huoli siitä, mitä Una Hurmahengen unen aikana tekee, estää sen. Unahan mitä ilmeisimmin luuhaisi netissä? Luihuaisi vieraiden miesten kanssa?

Parempi siis nukuttaa itsensä napilla...

Ei, ei se mitään hallitsemista ole.

Eikä mitään muutakaan kyykyttämistä.

Ei missään nimessä.

Kuulemma normaaliin elämänrytmiin oppii,

kun lujasti harjoittelee...

Oi auta, että jaksan vielä nämä muutamat kuukaudet,sillä kirjoittamattomat kirjaimet polttavat jo sormiani!

Niihin syöpyvät kaikki sisälleni jäävät sanat.

98. Lopun alkua

Hurmahenki tutkii Unan kannettavaa.

Koettaa alituisesti löytää jotain epäilyttävää siitä,

puhelimesta, tietokoneesta, kaikesta mahdollisesta -

puhelinsalaisuudesta ei tietoakaan,

kuten ei mistään muustakaan Unaa koskevasta.

Epäilee Unasta samaa, mitä itse tekee.

Mikä tämä on? kuuluu sohvalta.

Una naurahtaa,

netin höpöryhmän ylläpitäjä oli taas höperöinyt.

Una on pyytänyt häntä

antamaan runoistaan arvioita miehen näkökulmasta,

koska naispuolinen arvostelija oli pyytänyt

ja koska Hurma ei halunnut tehdä sitä

Viesti on vahingossa joutunut tulostukseen…

 

Tulostin ääntää.

Unan päähän tartutaan,

varpaiden kärjet kipittävät hätäisesti,

kun häntä kuljetetaan päästä kannatellen muualle.

Ei onneksi hirty, kai, jos ei niska nytkähdä?

Työhuoneen punainen sohva lähestyy lentämällä.

Se hoksauttaa Unan yrittämään kääntymistä,

etteivät rintakehä eikä pää saisi osumaa.

Lapsille kamala paikka tulisi…

Jysähdys lattiaan –

onneksi vain oikea ranne nyrjähtää

ja Una selviää mustelmilla.

Tällä kertaa.

Hän on ymmällään, sekaisin.

Mitä tapahtui?

Ystäviä ei ole vuosikymmeniin ollut,

koska heidät olisi nielaissut susi,

joten hän tokenee sen verran,

että petaa vuoteensa takkahuoneeseen.

Muuhun hän ei kykene.

97. Solmua solmun perään

Hurmahenki, aviomies, jonka tulisi puhaltaa Unan kanssa yhteen ja samaan hiileen,

vaatii Unalta ruokarahaa 400 e kuukaudelta.

Joku sitä sille ehdottaa, se jalkavaimo, ilmeisesti.

Una kysyy, mitä se maksaa Unalle taloudenhoidosta, pyykkäämisestä, siivoamisesta, ruoan ostamisesta, valmistamisesta ja tiskaamisesta, täyshoidosta…

Se vaikenee, menee hämilleen.

Sydänjuuriin asti loukkaantuneena Una maksaa kerran,

laittaa ivallisesti maksun syyksi ”lainan”.

Aamulla hän keräilee tavaroitaan,

ilmoittaa, ettei enää jaksa jäädä.

Ei tiedä kuitenkaan, minne menisi.

Solmua solmun perään.

96. Risteilyllä

Unan jalkoihin koskee.

Hän ei jaksa tanssia enää.

Väsyttää ja läkähdyttää, jalat tulessa,

neula joka askeleen alla.

Hytin ovella Hurmahenki kääntyy kantapäillään,

livahtaa pois. Menköön.

Una nukkuu. Herää aamukuudelta Hurmahengen palatessa, kuuntelee rähjääntyneen Hurman tottuneesti valuvat valheet, sisällään halveksunnan viileä vuori - miten se oli eksynyt ja nukkunut kannella, miten purseri oli hätistellyt tyyliin, ei täällä saa nukkua, ja vasta sitten muka osannut oikeaan hyttiin.

Antaa olla.

Hurmahenki nukahtaa.

Una ottaa kuvan sen viinan vääntämästä naamasta.

Puistattaa. Inhottaa.

Tuo manipuloija, valehtelija ja omanvoiton tavoittelijako minun elämäni tarkoitus?

Olkoon uskossaan, että onnistui taas kerran valehtelussaan,

eihän tämä ole ensikerta sillä saralla,

niin kotona kuin ulkomaillakaan.

Tulihan se Rodoksellakin hotellihuoneeseemme vasta aamulla.

Silloin se oli nukkunut jonkin talon rappukäytävässä!

HAH.

95. Tärinä

Väsyttää.

Una koettaa saada unen päästä kiinni.

Äkkiä tavaton vapina yllättää.

Hän tärisee ja tärisee, järisyttävä pelko iskeytyy kiinni

ja tuntuu siltä kuin hän lähtisi lentoon.

Lentääkin, irtoaa kehostaan,

silmät eivät aukea, jäsenet lamaantuvat.

Kuolenkohan nyt? Halvaannunko?

Una huutaa mielessään Kristusvaloa,

mitä tahansa valoa, apua ympärilleen.

Tärinä lakkaa.

Hän pakottaa itsensä takaisin kehoon

ja taistelee silmänsä auki.

Ei uskalla jäädä vuoteeseen enää - on noustava.

Uskomaton kokemus!

Kello loksuttaa vartin yli kahta päivällä.

94. Uni

Una katsoo ikkunasta.

Oikealla jäinen järvi, edessä sula vesi.

Aallot myrskyävät.

Vene rannassa lähtövalmiina,
Hurmahenki sidottuna veneen perätuhdolle,
ettei putoaisi. Nukkuu.

Una pelkää, että se tipahtaa myrskyn kouraan.

Kun hän seuraavan kerran vilkaisee ulos,
vene on poissa.

93. Naurettavaa

Vein sinut juhliin,

kun halusit, ettet juopuisi.

Kävin hakemassa. Kahdesti.

Et vain vielä joutanut,

sillä sihteerisi kyllä huolehtii…

Tulit.

Ilman avaimia, ilman puhelinta, ilman takkia.

Mutta sihteerisi todellakin huolehti,

varmisti, että olit turvassa.

Hämmennyin.

Miksi?

Halusin nukkumaan,

mutta kohteliaisuus valvotti,

enhän tiennyt, halusiko sihteerisi nukkua vieressäsi

vai miksi hän tuli kotiin asti, sisälle.

En silloin vielä ymmärtänyt, millaisen juonen olit pujonut -

minä olinkin se pahis.

Minä olinkin se pelottava?

Miksi? Miten se niin meni?

Enkö se minä ollutkaan se, jonka piti pelätä?

92. Onko millään enää väliä?

Unalla on taas noussut kyhmyjä päähän,

kuin sarviksi korvien yläpuolelle.

Väsyttää - pitäisi vain nukkua, nukkua ja nukkua.

Kunpa olisi aikaa vielä kirjoittaa loppuun edes nämä aloitetut sanat, muuten hän tuntee eläneensä turhan elämän, taas kerran!
Mieli ei kärsi edes ajatella joulua -

pitäisi leipoa ja siivota jajaja...

Tämä on liian iso alue hänelle; hän haluaisi keskittyä vain kirjoittamiseen, mutta kai se on jätettävä.

Jätettävä kesken koko elämä!

Poika ei ole käynyt kokonaiseen vuoteen kotona -

täällä kun hänenkin on paha olla!

Milloinkahan se tytär?

Una ei tiedä edes, onko millään enää väliä.

Auttaisiko tuo muuan vuosi vielä mitään?

Hän ei tiedä!

91. Miksi kaikki tämä?

Oi, ja miten se opetti Unaa juomaan!

Una oli ikänsä inhonnut viinaa,

mutta se toi, tarjotteli ja houkutteli,

vaikka Una oli päättänyt, ettei HALUA!

Mutta sitten se syytti,

että Una pilaa kaikkien muiden illan –

ja niin tämä tahdoton, käänneltävä ja väänneltävä,

rakkaansa inhaksi muuttuvaa muotoa välttääkseen sukelsi sen mukana aaltoihin…

Oi hyvä henkimaailma; miten on mahdollista,

että kohtaloni mies on voinutkin jämähtää tuolle asteelle?

Ja MIKSI rakastan sitä? Siinäpä kysymys, jota sen työtoverit varmaan ihmettelevät (tosin toisin päin) ja varsinkin minua kummastelevat: sehän kun on heidän silmissään IHMINEN, silava mies ja naapureidenkin silmissä kunnioitettava sielu.

Mitä tämä elämä sanoo?

Mitä helvettiä se yrittää meihin iskostaa?

Tiedän, että ylimaallinen rakkaus on kaiken takana,

mutta onko se ihan oikeasti pakko laajentaa
näin hiivatin laveaksi asti?

Viedä ihmiset suorastaan älyttömyyksiin?

Siinäpä sulle, Luojani, ajattelemista

Olen kanssasi yhtä, mutta sitä en tajua,

MIKSI KAIKKI TÄMÄ?

90. Repalehtiva raukka maailman rannoilla

Voi kun Una pystyisikin pitämään katkeruuden poissa elämästään, mutta se nostaa jatkuvasti päätään eikä Una mahda sille mitään, että tuntee tuhlanneensa elämänsä kypsymättömään, välinpitämättömään paholaiseen.

Jokin typerä tottumus sitoo, ei muu enää.

Lähtemiseen ja kaiken purkamiseen on vain niin suuri kynnys, että se ylittää kestokyvyn.

Näinkö kaiken piti mennä?

Tässäkin elämässä hän siis epäonnistuu -
eihän voi kehittyä,

jos katkeroi kykenemättä antamaan anteeksi.

Sillä juuri siitähän kehittymisessä on kysymys - katkeruudesta pitää pystyä luopumaan!

Eikä Una pysty.

Hän on näin ollen epäkelpo, kypsymätön,

repalehtiva raukka maailman rannoilla!

Miten monta kertaa Una joutuneekaan

vielä syntymään uudelleen?

MIKSI?

Mikä mieli täällä tallaamisessa piilee?

89. "Metsärahoja"

Una laittaa 1000 euroa sekä pojan että tytön tilille – metsärahoja muka!

Hurmahenkihän ne metsärahat saa tilastaan, mutta kun Una tuumaa, että lapsille joutaisi jonkin verran niistä, Hurma ehdottaa, että jospa Una antaisikin omalta tililtään, niin se laittaisi S-tilille ja uuteen autoonsa…

88. Pilvikupla

Una haaveilee.

Ihmisestä, joka ehdottomasti seisoisi hänen rinnallaan,

ihmisestä, joka vakuuttaisi,

ettei niin MIKÄÄN eikä KUKAAN tulisi tämän tielle.

Una on haaveikko.

Luuli, että heillä olisi se, yhteys.

Mutta ei sitä ole. Minkäänlaista.

On vain hallitsija ja hänen orjansa.

Pilvikupla siis.

Hurma, raukka, on joutunut maailman pyöritykseen -

ja Una pyörii sen imussa.

87. Suojaton

Viheliäistä.

Maailma pyörii, vaikka Unalle mitä tapahtuisi.

Tai lohdullistahan se on, on vain niin alaston olo.

Se tuhoaa Unan vähitellen, pikku hiljaa.

Kontrolloi, kuinka monta hetkeä tämä on koneella viettänyt, sensuroi, mitä Una kirjoittaa,
miten kirjoittaa sekä mitä sanoja käyttää.

Una pyristelee. Verkossa...

Takertuuko kiinni vai löytääkö oven?

Pitkää liittoa ei voi hylätä noin vain.

Mutta miten Una jaksaa?

Tuleeko koko loppuelämäkin olemaan vahtimista,

epäilyä, rajoittamista?

Tätäkään sivua Unalla ei saisi olla, ja Una uskookin,

että se kyllä löytää purkaukset jossakin vaiheessa -

kaiken salatun se löytää.

Aina. Vääjäämättä -

Unalla ei saa olla mitään omaa.

Una on suojaton.

86. Matto vaikenee

Hurma avaa viinipullon ja syö Unan valmistaman lohiaterian. Väittää, että Unalla on jossakin salapullo eikä hän siksi ansaitse hörppyäkään!

Okkei, Unalle riittää aivan hyvin pelkkä lohikin.

Syö ja juohan sinä, valmiille tuleva!

Matto vaikenee.

Syke 33.

85. Katkeruus, irrota otteesi!

Kolhoosi.

Una ei osaa olla siellä onnellinen -

hän on niin hirvittävän,

hirvittävän katkera Hurmalle kaikesta,

mitä se on tehnyt hänelle avioliiton aikana.

Katkeruus, irrota otteesi!

 Haluan elää!

84. Vihan kukka

Ja he tanssivat. Enemmän kuin Una jaksaisi.

Enemmän kuin vahingoittunut polvi kestäisi.

Mutta kun Hurmahenki tahtoo, on mentävä, muuten vihan kukka, se heidän ainoa kukkansa, puhkeaa.

Joskus monenakin iltana viikossa.

Ja jos Hurma ei jostain syystä jaksa, se helpottaa Unan polvea. Useimmiten kuitenkin on niin,
että polvi ei kestäisi, mutta sen on vain pakko!

Una ei enää usko rakastavansa,

siksi monet kerran se on häpäissyt hänet ja väkivalloin upottanut elämään sen elämää.

Joskus kuitenkin Una lähes pitää Hurmahengestä.
Silloin, kun ollaan tanssimassa ja Unakin jaksaa,
eikä se vahdi muita naisia.

Näin Hurma pyörittää Unaa mennen tullen.

83. Ihan pokkana

Tanssikurssin väliajalla eräs nainen kävelee ohi.

Hänen silmänsä viipyvät viehkosti Hurmahengessä, viestien. Muistatko? Hurmahenki hymyilee vaivihkaa, vinosti, itseriittoisesti.

Una lysähtää. Kotona kysyy, mitä tuo merkitsi.

Mitä tarkoitat? En ymmärrä.

Ihan pokkana.

82. Kuin ilmaa

Se ei katso Unaan, ei ole katsonut enää vuosikausiin.

Joskus Una epäilee, tietääkö se edes minkävärinen tukka hänellä on. Tanssimaan kyllä on lähdettävä, huolimatta siitä, että Unan jalkoja särkee ja neulat pistelevät jalkapohjissa, mutta kun se näyttää vihastuvan

ja tuimenee, on Unan annettava periksi.

Perillä Hurmahenki katselee ympärilleen,

etsii, ei edes huomaa vaimoaan.

Vaivihkaa muka katselee - uskoo, ettei Una hoksaa.

81. Harrastusta

Harrastetaan. Tanssia.
Tanssitaan koko kesä.

On tanssiviikonloppua tai lavatansseja,

joka viikonloppu jotakin,
useimpina kaksi tai kolmekin.

Paikallisen tanssiklubin kursseja aloitellaan
peräti kuuden kurssin verran,
mutta Unan haavoittunut jalka oikuttelee.

Se väsyy kolmen arki-illan lähtöihin,
kun vielä viikonloppuinakin pitää.
Ihmeeksi Hurmahenkikin ymmärtää,
että ollaan menossa ojasta allikkoon.

Niinpä osallistutaan vain yhteen lavatanssikurssiin.

80. Prinsessa kerrankin

Punkkuläpiskö kipataan lähes loppuun illalla. Kahdestaan. Haaveillaan -
tosin kuuta ei näy, kun ei ulkona käy.

Mutta jos muita olisi mukana ollut,
ei Una olisi saanut niin näkyvää huomiota.
Nyt hän on prinsessa. Kerrankin.

Se on iänikuinen pettymys…

Hänen elinikäinen haaveensa on,
että joskus ihmisiä kuhisevassa huoneessa se näkisi vain hänet - Sinäkö se oot?

 Ikävä tosiasia on vain se,

että se näkee silloin kaikki muut, ei häntä!

Unan sielu syöksee verta ja rapakiveä,

silti se pöljä ei lakkaa seuraamasta sitä laastia!

79. Elämisen taiteilua

Koti. Ahdistus. Kenpä ei tukehtuisi?

Pakoonkaan ei pääse - ei mitään mahdollisuutta –

Una on liian sairas!

Onneksi lapset voivat lähteä,

ja onneksi heillä on voimaa mennä!

Unan on taiteiltava päivästä päivään, yksi kerrallaan.

Jos jotain rätisee, Una on heikoilla, koska silloin hän ei välitä, miten elää ja millaisena –

on niin riippuvainen Hurmasta!

Kaikki kaatuu, jos sielu väsyy taas,

ja tunne elämän tarkoituksettomuudesta

tunkeutuu pinnalle.