121. Pelkkää suovelliä

Hyvää itsenäisyyden iltaa! kuiskaa kännykkä.

Sydän leimahtaa, hehkuu hetken, sammuu.

Una ei vastaa.

Miksi vaihdella kohteliaisuuksia,

kun kaikki muukin on pelkkää suovelliä,

upotettua elämää? Turhaan poljettua...

Se ei vain unohdu.

Jokin sisällä vielä kurottaa ylös toivoon, valoon.

Löytyisikö mistään ojentuvaa kättä,

haparoivaa turvaa, kaipaavaa sydäntä?

Parantavaa nektaria...

78. Valta

Vallan käyttely.

Ja Una väsähtää. Uinistuu.

Nyt hän on kotona pelkästään Hurmahenkeä varten!

Nyt se määrää senkin,
mitä ja miten Una nukkuu, syö ja juo!

Sairastahan se on,
ja Una uskaltaa jopa ilmaistakin sen.

Niinpä Una nukkuu pojan huoneessa.

Ei vain vielä jaksa lähteä pois omaan asuntoon,

lapsillekin se olisi paha juttu.

Kai Una on tähän elämään tullut sitä varten,

että joutuu opettelemaan itsenäisyyttä vallanhimoisten ihmisten keskellä…

Pitäisi oppia sanomaan MINÄ OLEN!

7. Herätimmekö pedon toisissamme?

Sanat sattuvat syvemmin kuin Hurmahenki voi aavistaakaan. Una on laiha kuikelo - hänestä ei ole mistä kiinni ottaa. Hurman sanat. Miksi sitten otti kuikelon?

Se on vanginnut heidän elämänsä tahtonsa kammioon.

Onko avioliitossa oma elämäntapa, oma minuus lukittava syvimpään sisimpään? Onko itsenäisyydestä ja omaksumastaan oikeudentajusta luovuttava? 

Miksei kukaan opastanut?

Olisinko uskonut?

Se lähtee kirjastoon lukemaan.

Tulee kotiin puoli kaksi yöllä.

Una käristyy – ja alistuu, sillä eroa hän ei kestäisi. Kuolee ennemmin kuin eroaa siitä,
jota rakastaa enemmän kuin itseään –
riippumatta siitä, rakastaako SE.

Hullu akka…

Hurmahenki muuttuu.  Una seuraa kantapäillä.

Herätimmekö pedon toisissamme?