105. Suru se vain pisaroi

Toinen ilta uudessa paikassa hämärtyy,

parvekkeen kynttilä sammuu, samoin ikkunan.

Ohut patja painaa kylkiluita.

Upouusi televisio, toinen Unan huonekaluista,
sulkee silmänsä.

Mieli harhailee, palaa entiseen, rakkaaseen.

Ihmiseen, jonka kanssa piti loppuelämä viettää.

Ihmiseen, jonka eläkkeelle pääsyä odotettiin malttamattomin sydämin.

Ihmiseen, jonka jokainen askel kaiutti jok´ikistä solua.

Ihmiseen, jonka katkeileva hengitys

pysähdytti melkein omankin sydämen...

Se on nyt ohi.

Ei se antanut tilaisuutta puolustautua, tuomitsi vain.

Nakkasi elämästään.

Suru se vain pisaroi.

Yksinäisyys.

100. Kuu laulaa

Varjo pyyhkii kulmia, sumentaa silmät, sotkee mielen.

Hätähuuto purskahtaa syvyydestä pasuunan tavoin:

 Mies, palaa takaisin, ota vaimosi ja lapsesi syliisi,

 sinun lapsuudenperheesi on löytänyt omansa,
älä siihen tukehdu!

Mutta se ei kuule, tai ehkä se ei vain ymmärrä –

ei käsitä elämän suuruutta, laaja-alaisuutta.

Kuu, Unan kuu laulaa, ja Unan repaleinen sydän

vastaa sen parantavaan melodiaan.

Eheytä minut, hän pyytää.

90. Repalehtiva raukka maailman rannoilla

Voi kun Una pystyisikin pitämään katkeruuden poissa elämästään, mutta se nostaa jatkuvasti päätään eikä Una mahda sille mitään, että tuntee tuhlanneensa elämänsä kypsymättömään, välinpitämättömään paholaiseen.

Jokin typerä tottumus sitoo, ei muu enää.

Lähtemiseen ja kaiken purkamiseen on vain niin suuri kynnys, että se ylittää kestokyvyn.

Näinkö kaiken piti mennä?

Tässäkin elämässä hän siis epäonnistuu -
eihän voi kehittyä,

jos katkeroi kykenemättä antamaan anteeksi.

Sillä juuri siitähän kehittymisessä on kysymys - katkeruudesta pitää pystyä luopumaan!

Eikä Una pysty.

Hän on näin ollen epäkelpo, kypsymätön,

repalehtiva raukka maailman rannoilla!

Miten monta kertaa Una joutuneekaan

vielä syntymään uudelleen?

MIKSI?

Mikä mieli täällä tallaamisessa piilee?

66. Vihan ympäröimä

Viha ympäröi Unaa.

Se vaanii kaikkialla eikä Una kestä.

Mieli särkyy sen kuristuksessa.

Työkaverit puolisoineen ovat lähdössä risteilylle

ja alusta asti on selvää, ettei Una lähtisi mukaan.

Eihän hän pääse koulutukseenkaan muualle,

koska sirpaloituisi sitä seuraavan kylmyyden alla.

Niinpä elämässä ei ole enää mitään muuta kuin

hapeton kotielämä ja haparoiva päivätyö, jossa ei jaksa.

Kotiinkaan ei saa jäädä – on ansaittava elanto!

58. Maailma pysyy radallaan

Säteet viiltävät silmiin kipeästi.

Silti ne viestivät toivosta -
pimeyden jälkeen välähtää valkeus.
Lämmittävä, käpristyneen mielen
tunkkaisia mietteitä puhdistava valkeus.

Vielä on siis toivoa, vielä on siis uskoa.

Maailma pysyy radallaan, vaikka Una ei pysyisikään.

53. Sumu jalkojen alla

Una makaa. Retkottaa voimattomana.

Pää on painava ja sumu hiipii jalkojen alla.

Verenpaine taivaissa. Mieli kadoksissa.

Ei hän olisi ansainnut syntymistä –

ristiriitainen, ahdistunut ja neuroottinen turhake…

Mutta Herra armahti, pakotti lepoon.

Una kiittää. Loputtomiin.

14. Petosten suo imee luottamukseni

Hurmahengen mieli ei suostu näkemään erhettä

ja valhe ravisuttaa liittoa.

Sen saumat natisevat, halkeilevat ja paukahtelevat.

Petosten suo imee luottamukseni.

Una ei mieli sekoittaa päätään. Hurmahenki mielii,
ja tuska antautuu luopumiselle – vain siksi, ettei Una siedä nähdä rakkaimpansa muuttuvan älyttömäksi, oksettavaksi sammallukseksi. Ääliöksi.

Parempi niin, että kumpikin - kuin vain toinen?

1. Puhe

Sapeli irrottaa karheita sälöjä

Unan mielen suojamuurista.

Hurmahenki nojautuu hänen puoleensa.

Miten tulit valinneeksi sellaisen aiheen?

Unan pää täyttyy säleistä.

Ne muuttuvat silmissä kimaltaviksi timanteiksi,
jotka verkalleen leviävät 

pulpetin kannelle.