64. Räpistelyä

Hurmahenki kursseilla.

Ihana vapaus ja lepo kotona!

Kerran Hurma juovuspäissään erehtyy sanomaan,

että tytöt työpaikalla ihmettelevät,

miten Una voi olla sellainen.

Una? Millainen???

Myöhemmin se väittää valehdelleensa...

Kun tietää Hurmahengen ajatustavan,

tietää myös sen yllättävät kiemurat.

Liekö hakenut myötätuntoa,
sääliä, marttyyriyttä? Seksiä?

Yleensähän se vainoharhailee Unan sanomiset ja tekemiset, uskoo tämän niissä piilottelevan salaisia merkityksiä, vaikka Unan tapana on sanoa suoraan.

Hurma ei voine kai käsittää,

etteivät kaikki kulje kieroa tietä.

Tietäisivätpä vain, miten päinvastoin kaikki meneekään!

Kun Una taannoin lannistui kuukausiksi vuoteenomaksi, Hurmalla ei tietenkään ollut mitään osallisuutta siihenkään...

 Rakas elämäntoveri taitaa vain elättää suloista toivetta,

että Unan kohtaisi kuolo,
kunhan tätä vain tarpeeksi hiillostaisi.

Lohdullista ajateltavaa?

No, Una koettaa kaikin voimin räpistellä, lasten takia.

PROLOGI

Hän kyyhöttää sillan kupeella painunein päin, epätoivon lyyhistämin olkapäin, katse kuin pakokauhuisen kauriin.
En pysty ohittamaan häntä, sellaisen tuskan valtaan lyyhistyneen ohi ei niin vain mennäkään, joten istun viereensä. Odotan.
Viimein hän huokaisee, ja minuun vilkaisemattakaan sanat pulpahtelevat rohtuneilta huulilta kaiuttomin soinnuin.

Elämäni on ollut pelkkää valhetta. Olin kuvitellut viettäväni rakastavaa, rehellistä ja työntäyteistä elämää. Nyt, yllättäen, se paljastuikin silkaksi pettämisten, valheiden, manipulointien ja julmuuksien temmellyskentäksi. Silmäni näkivät kyllä oikein, vain sydämeni halusi nähdä toisin; se ei pystynyt uskomaan kaikkein läheisimmän pahuutta, olihan sille iskostettu vuosikymmenten ajan, kuinka mitätön, raskas ja näkymätön se itse oli. Ja nyt, nyt en jaksa enkä haluakaan jatkaa tätä elämää. Yksinäistä, hyljättyä… mitätöityä. Nyt odotan vain, odotan ja toivon, sillä olen nähnyt vilahduksen tavasta, jolla paeta…

Ääretön sääli sisälläni kietaisen käteni hänen hartioilleen. Silloin huomaan vihkosen nurmella. Tartun siihen.

Se on minun salainen kirjani, siipirikkoisen päiväkirja. Halusin ne hirveät muistot, tunteet ja sanat pois itsestäni. Lue se… Muokkaa ja julkaise… En välitä enää, vaikka koko maailma lukisi, hän mutisee värittömästi, tuskin kuulen sanojaan. Kaikesta huolimatta rakastan sitä hirviötä yhä - kai se kuuluu sielunsuunnitelmaani. Niin sen täytyy olla, muutenhan joku olisi auttanut minut ajoissa pois.

Avaan vihkon ja uppoan siihen, tekstiin, joka pursuaa pääasiassa mustia, pimeitä, epätoivon täyttämiä sanoja…