119. Pakoon

Una juoksee, juoksee, juoksee...

Ahdistusta pakoon juoksee.

Ei vain pysty karistamaan sitä kannoiltaan.

Siellä se sinnikkäästi riekkuu, ihan kintereillä,

näykkii kantapäitä, niskaa, päätä, sydäntä.

Kymmenen minuutin karkureissu tuo jo pienoisen hien,

mutta Una jatkaa, kunnes jalat sanovat, että nyt riittää,

muuten tulee ihan toppi, ja hänen on toteltava.

Telineissä saavat lihakset kyytiä, silti ajatukset pyörivät aina vaan niissä samoissa ja sydän käpristelee.

Tuskainen huuto kumisuttaa rintaa,

pyrkii kaiken aikaa huulille,

mutta hän nielee sen aina ja aina vaan takaisin,

tunkee sen sydämensä unohduksen komeroon

ja läimäsee salpojen taakse.

Silti se rymistelee siellä, takoo seiniä, jytisyttää ovea.

Ravisuttaa koko laitosta.

Vielä toistaiseksi salpa pitää sen piilossaan,

saa nähdä, koska liitokset pettävät ja kammiot täyttyvät.

Ja maailma...

Poreallas kuohuu ja kuplii väsyneen kehon ympärillä.

Una survoo piinan pistävät tikarit 

sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta;

piikit palaavat kurittamaan.

Uupumispiste löytyy viimein uima-altaasta,

ja verkkaisesti hän palaa asuntoonsa.

Vieraat kadut ovat muuttuneet nyt jo kutakuinkin 

tutuiksi; onhan hän kuukausia sahannut niitä

ees ja taas, ajatuksia paeten.

Hän kuuntelee hiljaisuutta.

Miten se soikaan!

116. Eloon?

Ei sarasta vielä.

Pimeyttä halkovat ainoastaan katulamput

ja satunnaiset varhaiset autonvalot.

Una oli yökylässä.

Miten lohduttavalta pienen nenän tuhina tyynyllä tuntuikaan! Kunpa joku tuhisisi siinä ikuisesti!

Asuntoon palattua iskee taas järkky puristus ja mieli huutaa kotiin. Lennähtämään tielle.
Painamaan kaasu pohjaan.

Takertumaan menneeseen.

Mutta hän ymmärtää, ettei pääse irti,

jos aina vain kerjää ymmärrystä sellaiselta,
joka ei sitä suo.

Ahdistusta ei voi paeta - 

siinä on ryvettävä, kunnes puhdistuu.

Niinpä Una kaasuttaakin kauppaan.

Viipyilee, katselee, koettaa keskittyä.

Tuhlaa. Aikaa.

Asunnon ikkunat ovat järkyttävät.

Hän hinkkaa, hinkkaa ja hinkkaa.

Onneksi kaihtimet peittävät kevääseen,

kunnes uusi hinkkaus onnistuu.

Alanko virota? Eloon?

34. Ei kuuna kullanvalkoisnakaan

Viraton. Vinoilua, vinoilua, vinoilua.

Loputtomiin.

Ahdistus ja synkkä epätoivo…

Jos talvea ja pimeää olisi kestänyt kauemmin,

Una olisi luultavasti luhistunut –

nyt aurinko ja valo nostaa.

Hiukan.

Hän ei MILLOINKAAN,

ei kuuna kullanvalkoisnakaan

pääse edes koulutuksiin, ei kesälläkään,

koska Hurma ei suvaitse ottaa lomaa Unan tarvitessa –

se ottaa sen silloin kun haluaa eikä tuhlaa sitä lapsiin.

17. Hän soitti

Hurmahenki soittaa.

Una ei osaa olla luonnollinen, vastailee yksitavuisesti.

Ei kerro tuskastaan eikä mistään muustakaan.

Ei halua muistella koko ahdistusta.

Kun sielunsa saisi vain olla!

Rauhassa.

16. Heeelp

Mikä minun on?

Sydämen ahdistus on tauoton.

Se pakahtuu.

Koko yön näin painajaisia. Hurmasta.

En halua edes syödä. Painoin äsken 44 kg!

 Se aikoi soittaa sunnuntaina.

Odotin koko päivän, en lähtenyt uloskaan,

mutta soittoa ei tullut.

Mitä sillä on mielessään? Onko sille sattunut jotakin?

Eikö se ymmärrä, että sairastun?

Ei Hurma ole koskaan käsittänyt voimakkaita tunteitani.

Ja minähän olen muutenkin niin huono ja paha vaimo.

Minusta parempia kyllä löytyy, kuulemma.

Olen alimpana sen arvoasteikossa.

 Olen liian vilkas ja monimutkainen, yliherkkä.

Mutta kun minä RAKASTAN sitä, niin eikö se auta?

En tiedä, mitä teen.

HEEELP!

Una huutaa taivaisiin.

En tahdo rakastaa enää, jos siten saan tuskan hellittämään.

Parempi olla välinpitämätön kuin rakastaa liikaa.

Minun on kestettävä!

Minun täytyy!