Tuho

Kesäpaikan sauna tupruaa. Aurinko säteilee taivaan sinessä ja lämmin tuulonen pyyhkäisee aika ajoin lempeästi kiikussa keinahtelevien ylitse. Hurman käsivarsi on kiedottu Unan olkapäitten ympärille ja tämä nojaa häneen.
On rauhaisaa niin, ja tyyntä.

Voimistuva hurina havahduttaa heidät unelmistaan ja kohta tuttu auto hurahtaa pihaan. ”Eikö nuokaan perkeleet pysy yhtään yötä poissa!” kuuluu viereltä. Hurman sisko avokkineen nousee autosta. ”Täällähän ne nuoret rakastavaiset nauttivat!” tuumii avokki ja ryhtyy kantamaan tavaroita vintille. Hurmahenki irrottautuu Unasta ja siirrytään sisälle. Ruokaillaan, otetaan viiniä.

Yö kuluu rauhallisesti.

Seuraava päiväkin on aurinkoinen, tuuleton. Una katselee ulos, miettii runokirjaa, jonka on työstänyt ja jonka julkaisemisesta pitäisi puhua tarkemmin runojen arvostelijan kanssa. Tämä on erään virtuaalisen ryhmän jäsen, sama, jonka kirjoituksen vuoksi Una taannoin lensi, mutta jota hän ei ole koskaan tavannut fyysisesti, oli vain pyytänyt tältä miesnäkökulmaa runoihin, koska naispuolinen arvostelija oli siihen kehottanut eikä oma mies halunnut.

Niinpä hän sieppaa sankon ja ilmoittaa menevänsä marjaan.

Päästyään metsään hän läpsähtää rennosti kannolle, soittamaan. Rupatellaan, nauretaan ja iloitaan kirjan ilmestymisestä. Äkkiä takaa kuuluu karjaisu. ”Kelle sinä soitat?” Una hätääntyy, muistaa vielä sen edellisen päästä kantamisen ja huoneen poikki nakkaamisen. ”Siskolleni”, on pakko väittää, sillä puhuminenhan on vieraiden miesten kanssa kiellettyä.  ”Älä valehtele, kuulinhan minä!”
Ja äkkiä Hurmahenki on Unan kimpussa.
Tämä koettaa tunkea puhelinta taskuun, mutta ei ehdi, sillä nyt hän on jo lentämässä selälleen paksun juuren päälle,
puhelinta kiskotaan käsistä, pikku minttupullo ryöstetään siinä samalla ja sitten juoksuun. Una nousee, tunnustelee selkäänsä - onneksi ei luita rikkoontunut, ja säntää perään, sillä puhelinsalaisuus on pyhä, vaikka eihän sillä koskaan ennenkään ole tässä liitossa ollut merkitystä.

Ryöstäjä on kuitenkin saanut etumatkaa ja sulkeutunut lukkojen taakse. Avokki puuhailee kuistin portailla ja ynähtää jotakin. Jonkin ajan kuluttua ovi avautuu ja päästään sisälle. Puhelinta Una ei saa takaisin, se on takavarikoitu, sen sijaan hän saa mielettömän raivon vallassa riehuvan rakkaansa kimppuunsa, mutta sisko ja tämän puolisko ehättävät väliin. Una saa päähänsä rakastettunsa tyhjentämän minttupullon - onneksi se on muovia – ja solvaukset ja tuhon enteet lentelevät, täyttävät koko asuinhuoneen ja kietoutuvat hänen ympärilleen. Una ei pysty puhumaan, rakkaan raivo mykistää, halvaannuttaa kielen ja mielen.

Lopulta syöksyt lakkaavat ja Hurma menee lämmittämään saunaa, sieppaa viinilöntin mukaansa,
vaikka on jo ylijuopunut.

Una on pehmeää, sulaa laavaa istahtaessaan vapisevin jäsenin läheiseen nojatuoliin. Nyt tarvitaan jotain vahvistusta! Ottaa mukin ja siirtyy portaille. Siinähän se löntti onkin, ja hän kumartuu tiruuttamaan kertakäyttömukiin punaviiniä.

Äkkiä hän makaa maassa selällään, huumaantuneena, kuulee samalla avokin äänen. ”Hei, ei noin tehdä!” tämä huutaa. Una avaa silmänsä. ”Tilataanko ambulanssi?” avokki kysyy. Una pudistaa päätään. Mielessä risteilevät käsityskyvyn ylittävät ajatukset. Ei, huitaisijan tulevaisuus vaarantuu. Jospa taas tästäkin selvitään, onhan näitä ollut ennenkin. Hän nousee varovasti istumaan ja katsoo rakkaansa perään.
Tämä poistuu saunalle toisessa kädessään kolmen litran viinilöntti ja toisessa halko.
Epäuskoisena Una tuijottaa hänen peräänsä.
Ei voi olla totta - Unan oma aviomies, hänen rakkaansa,
löi häntä halolla päähän!

Ambulanssia ei tilata, eikä poliisia. Mitä ne lapsetkin sanoisivat, jos Una tekisi kuten pitäisi, saattaisi pahantekijän vastuuseen? Veisi heiltä isän pois, sallisi häpeän lankeavan heidänkin ylleen… Ei, mahdotonta!

Una siirtyy sisälle, istuu huumaantuneena nojatuolissa ja antaa ajan ryöpytä ylitseen. Ei pysty sulattamaan vielä raakaa todellisuutta. Toiset eivät puhu asiasta, siskohan oli sisällä, joten vain avokki näki kaiken. Eikä hänkään mainitse sitä.
Vaikuttaa siltä kuin kaikki olisi Unan syytä!

Ihan asiastako tämä siis sai halosta päähänsä?

He sulkeutuvat vinttihuoneeseen kolmisin. Una istuu yksin alhaalla ja päättää sitten, että hänelläkin on oikeuksia. Vähäisiä, mutta joitakin sentään.

Nousee portaat, avaa vinttihuoneen oven. Keskustelu lakkaa ja puoliso on ihan sennäköinen, että on kertonut juuri siskolleen ja tämän avokille, miten se on jättämässä Unan, koska sitä odottaa ihanampi syli, kiehtova työkaveri,
jonka luota se oli jo monet kerrat palannut vaimonsa viereen, teeskennellen, tähän katsomatta, muka kuvitellen, ettei tämä tietäisi… No, Una sieppaa viinilöntin ja palaa alas. Puhukoot ja suunnitelkoot nyt, entiseen ei ole paluuta. Kaikki on romahtanut, sillä onko rakkautta se, että toisen pahoinpitelee noin julmasti? Hän ei saa kuitenkaan kurkustaan mitään alas ja menee nukkumaan.
Hurmahenki kömpii viereen myöhemmin,

ja avokki lojuu olohuoneen sängyllä puoleen yöhön,
pitää vahtia.

Aamulla kokoillaan tavaroita vaisuina. Una saa puhelimenkin takaisin. Hurman sisko ajaa omaa autoaan ja avokki heidän. Una istuu takapenkillä. Avokki tuumaa hänelle, että kyllä hän on kuullut, miten Una puhuu miehelleen välillä. Totta kai hän on kuullut, kun Unan sietokyky ylittyy ja hän haluaa purkaa vankilansa seiniä ohuemmiksi joskus. Voi jospa tietäisit kaikki ne pahoinpitelyt, joita tämä halon heiluttaja on tehnyt, lattialle sängystä potkimiset, mökin portaita sateeseen potkimisen ja monet muutkin jutut! Una miettii, mutta piilottaa sanat, sen sijaan kertoo pärjäävänsä aivan hyvin ilman avokin psykologisointiakin. Se on tietenkin väärin kommentoitu ja kaikki siis todellakin onkin hänen syytään.
Perillä Hurman sisko keittää maitopottua ja Una koettaa lusikoida sitä jonkin verran.
Kurkussa on kuitenkin este eikä hän pysty nielemään.

Kotiin lähtiessä sisko halaa ja kertoo, että heille saa tulla, jos tästä nyt avioero tulee. Ilmeisesti se tulee, onhan Hurmahenki sen jo heille kertonut. Avokki ei sano mitään, katsoo vaan huoneen perältä loukkaantuneen näköisenä.
Voi miten mahtava lähtö onkaan!
Pihalla Hurma sanoo, ettei ota Unaa kyytiin.

Silloin Una saa vihdoinkin ryhtiä, hieman.
”Otat, koska et antanut minun tulla omalla autollani”,
toteaa ja istahtaa takapenkille.

Kotona Una purkaa kasseja makuuhuoneessa,
Hurmahenki istuu olohuoneen sohvalla.

”Saat lähteä tästä talosta. Jos sinä et lähde, niin minä lähden.

Pelkään, mitä sulle teen vielä, jos jäät.”

Selvä, tietysti Una lähtee, onhan hän eläkkeellä ja Hurma vielä muutaman kuukauden töissä. Kun kerran käsketään, niin miksi jäädä? Ei Una uskaltaisikaan.

”Saanko olla huomiseen, niin että voin hakea apteekista lääkkeet?” hän kysyy ja saa armollisesti luvan. ”Älä vain lähde omalla autolla tuossa mielentilassa”, Hurma lisää. Oho, se on kuitenkin vielä huolissaan mielentilastani!
välähtää Unan mielessä, muttei sano mitään,
eikä toki autolla lähtisikään,

sillä nyt on päästävä mahdollisimman kauas.

Mieleenkään ei tule mennä lääkäriin, sillä jos hän menisi ja tämä näkisi haavat päälaella sekä lähes koko selän peittävän mustelman, hänen velvollisuutensa olisi kai ilmoittaa poliisille ja silloin Hurman eläkkeelle pääsy virassa ollen tyssäisi siihen. Eihän Una mitenkään voisi tehdä niin lopullisesti pahoin toiselle ihmiselle, olkoonpa tämä nyt sitten vaikka kuinka hänen pahoinpitelijänsä.

Aamulla Una käy apteekissa ja pakkaa vähän vaatetta kassiin. Asemalle ajaa autollaan, soittaa miehelleen, kysyy, hakeeko tämä sen pois, jos se jää aseman parkkiin. Odottaessaan junaa hän katselee parkkipaikalle pakahtunein mielin ja jähmettynein kasvoin ja näkee miehensä ajavan hitaasti ohi, tarkistaen, missä auto on. Unan sydän sykkii hitaasti kantapäissä, aivot eivät ajattele, silmät eivät näe, hän on vain -
hylkiö, raunio, pelkkä zombi.

Sisar on asemalla vastassa. Hänen ilmeensä on äärettömän huolestunut. He ajavat tämän kotiin hiljaisuuden vallitessa. Perillä hän tarkistaa Unan päälaen. ”Siellä on avohaavoja. Sinun on mentävä lääkäriin! Ties mitä tulehduksia noihin tulee ja aivotärähdyskin lienee sellaisen tällin jälkeen.” Mutta eihän Una vieraassa paikassa osaa! Ja jos menisikin, niin lääkäri ilmoittaisi poliisille ja huitaisijan eläke ja koko tulevaisuus olisi vaarassa. Sisar pudistaa päätään.

Kun Una kertoo tästä ratkaisustaan Hurmalle puhelimessa,
tämä kiittelee siitä! On kiitollinen pelastumisestaan,

vähät välittää Unan voinnista!

Myöhemmin Una tarvitsee kampaajaa. Tämä kauhistelee jälkiä päälaessa eikä suostu laittamaan siihen mitään aineita.

Kun Hurmahengen sisar myöhemmin soittaa Unan sisarelle, hän väittää Unan itse aiheuttaneen haavat päälaelleen!

Mikä julmuus noissa sisaruksissa on piillytkään!