Miksi?

Hurmahenki tulee kotiin.

Ilman takkia, ilman puhelinta, ilman lompakkoa.

Se teeskentelee pelkäävänsä Unaa ja siksi työkaveri, sihteeri, on turvanaan.

Unaa naurattaa. Hänkö se tässä se pelättävä onkin?

Oi… Olkoon!

Olisipa tämä vaan tiennyt, miten väärää suojelikaan!

Monta kertaa Una oli jo hakenut Hurmaa juhlista, alkuperäisen pyynnön mukaan, mutta ei kuulemma joutanut. Ja nyt tämä naurettava tilanne…

Sihteeri jää Hurman ”turvaksi” joksikin aikaa.

Unaa nukuttaisi, muttei kehtaa olla töykeä ja valvoo myös. Hän ei ymmärrä, mitä odotetaan.

Varmuuden vuoksi hän kyselee Hurmalta, miksei hän saa koskaan käydä juhlissa, hakee ikään kuin myötätuntoa sihteeriltä, mutta tämä on niin lumottu, ettei käsitä - lähtee kuitenkin jonkin ajan kuluttua.

Una on jäässä.

Taas kerran hän niin halusi luottaa. Turhaan.

Mutta enää hän ei kyyditse;

onhan hän liian pehmeä, pyöriteltävä, salliva ollutkin.

Kun olisikin jokin paikka minne mennä, niin hän lähtisi!

Vanhoilla päivilläänkin se vielä jaksaa pettää –

Una jo uskoi, että alkaisi vähitellen riittää.

MUTTA MIHIN HÄN VOISI MENNÄ?

Voi kunpa saisin tämän tuskan ja ahdistuksen rinnasta joskus pois! Olen elänyt turhaan kaikki nämä vuosikymmenet! Viimeksi kun masennuin ja melkein kuolin siihen, sinä, puolisoni, olit kuitenkin lähellä. Jollakin tavalla.
Ainakin hengittämässä. Nyt ei ketään ole.