44. Ehkä sillä on korvat irti

Puhuit sinä kyllä eilen mulle niin pahasti,
kuuluu aamutuimaan viereltä.

Una hymähtää. Totta kai puhuin. Miksen olisi? Itse jätät minut aina ilman tukea.
Ei kuitenkaan sano sitä. Enää.
Se on sanottu jo niin monta kertaa. 

Silti se ei mene perille. Ehkä vastaanottajaa ei olekaan,

ehkä sillä on korvat irti?

Hiukan sumuista kukkulan yllä. Joko se talven pirulainen uhkaa? Ehkä vielä tänään saadaan aurinkoakin. Toivottavasti.

Pimeys ja kylmyys jo huolestuttaa.

Mutta tuo aamutuima ei lähde talveksi minnekään,
ei ainakaan Unan kanssa.

          Kunhan se jää eläkkeelle, se menee Jumalan selän taakse asumaan, odottaa Unaltakin samaa, palvelemaanhan tämä on luotu...

Unan pitäisi vain riuhtaista itsensä irti.

Mutta miten ihmeessä? Hän kun on pahasti toisesta riippuvainen. Henkisesti lopullisesti typistetty.

Penikkaikäisenä jo.