42. Harmahtavaa, röyhtäilevää vettä

Poika nukkuu kömmänässä, näköetäisyydellä,

tyttö on onneksi serkkujensa luona yötä - ei se viihdy kotona. Miksi viihtyisikään, kun äitikään ei mahtanut elämälleen mitään, oli vain pakko rullata perässä.

Kun toinen veti ja tökki, manipuloi.

Se ihminen on hullu.
En haluaisi elää, jos olisin samanlainen,

puristaa Una vihdoin timmien huultensa välistä.

 Hurmahenki ei pysty sanoin vastaamaan,

nostaa Unan ilmaan, rieputtaa ovelle.

Una takertuu ovenpieliin, mutta löytää silti itsensä terassin lattialta. Hurmahenki työntää hänet jalallaan halveksivasti, hitaasti nauttien portaille, jotka klopsuttelevat hänet alas, etukiveykselle asti.

Poika nukkuu sikeästi… Vai nukkuuko?

Sataa märkää, harmaanvetistä vettä.

Hurmahenki röyhtäisee kevyesti, palaa mökkiin.

Survoutuu humalaisen uneen.

Una vannoo, ettei nousisi ennen kuin se hakisi.

Ei hakenut. Kiven päällä oli kylmä, ja Unalla oli lapsia…

Onko romantiikalle enää sijaa?
Miten voin antaa hänen koskea enää itseeni edes hyväillen?
Luulen, että se hyväily tuntuisi lyönniltä.
Elämä on tainnut viedä minut umpiputkeen.