74. Timantiksi tiivistetty

Una istuu kahdenistuttavassa.
Katselee, miten Hurmahenki lähentelee ns. ystävää.
Kietoo kätensä tämän hartioille, vetää lähelleen.
Ja niillä on hyvä siinä.

Una haluaa nähdä, kuinka pitkälle Hurma menisi.

Hänen sisällään virtaa koski.
Tyynenä. Viileänä. Valppaana.

Se tottelee patoa, jonka hän on pystyttänyt.

Ne menevät terassille. Tupakille.

Una ei polta ja vaikka polttaisikin, olisi jäinen virta sammuttanut sen heti. Hän viivyttelee.
Odottelee - eihän hän halua saattaa niitä noloon tilanteeseen. Sitten pato murtuu. Sen kiehuva hornankattila kannattelee kehon ulos. Terassille.

Siellä Hurmahengen huulet irrottautuvat juuri

ns. ystävän huulista.

Huomatessaan Unan ne vetäytyvät. Ovat kuin ei mitään.

Mitään ei ole Unakaan. Elää vain. Hengittihän hän.

Hän, hienotunteinen.

Toisten tunteiden säälijä ja säästäjä!

Vain sisäinen koski kuohuu ja myllertää.

Se pyörittää sydäntä kiviensä koloissa, kieputtaa syvyyksiensä pohjavirroissa. Kolhii ja kolisuttaa.

Murtaa palan sieltä, sipertää toisen tuolta.

Rantaan huppuroi pieni hippu, timantiksi tiivistettynä.

Se vielä joskus kaikkein kipeimmin ja syvimmin viiltää!

Sinua, Hurmahenki.

72. Juhannusjuhlaa

Naapurirannan kokolla Una juttelee talon vävyn kanssa.

Hurmahenki syrjäkareilee ja komentaa kohta kotiin.

Rinteessä tönäisee. Mee jo siitä!

 Ja Una menee. Juoksee, kunnes kaatuu.

Polvi näppää kiveen ja haavoittuu.

Haavassa näkyy verta ja jotain valkeaa.

Una pesaisee veren järvessä ja työntyy pehkuihin.

Aamulla sattuu ihan kamalasti.

Kesken taksimatkaa keskussairaalaan pitää Hurmahengen päästä ostamaan kaljaa!
Perillä se jättää Unan sairaalaan ommeltavaksi
ja menee itse kotiin jatkamaan juhannusta.

Unan polvijänne lähes poikki.

42. Harmahtavaa, röyhtäilevää vettä

Poika nukkuu kömmänässä, näköetäisyydellä,

tyttö on onneksi serkkujensa luona yötä - ei se viihdy kotona. Miksi viihtyisikään, kun äitikään ei mahtanut elämälleen mitään, oli vain pakko rullata perässä.

Kun toinen veti ja tökki, manipuloi.

Se ihminen on hullu.
En haluaisi elää, jos olisin samanlainen,

puristaa Una vihdoin timmien huultensa välistä.

 Hurmahenki ei pysty sanoin vastaamaan,

nostaa Unan ilmaan, rieputtaa ovelle.

Una takertuu ovenpieliin, mutta löytää silti itsensä terassin lattialta. Hurmahenki työntää hänet jalallaan halveksivasti, hitaasti nauttien portaille, jotka klopsuttelevat hänet alas, etukiveykselle asti.

Poika nukkuu sikeästi… Vai nukkuuko?

Sataa märkää, harmaanvetistä vettä.

Hurmahenki röyhtäisee kevyesti, palaa mökkiin.

Survoutuu humalaisen uneen.

Una vannoo, ettei nousisi ennen kuin se hakisi.

Ei hakenut. Kiven päällä oli kylmä, ja Unalla oli lapsia…

Onko romantiikalle enää sijaa?
Miten voin antaa hänen koskea enää itseeni edes hyväillen?
Luulen, että se hyväily tuntuisi lyönniltä.
Elämä on tainnut viedä minut umpiputkeen.