63. Pehmeä puhuja?

Hurmahengen kanssa mökillä sunnuntaista tiistaihin.

Maanantaina Hurma ilmoittaa haluavansa nitistää Unan omin käsin. Pahoittelee, ettei Una jo 20 vuotta sitten hävittänyt itseään, niin että olisi nyt hyvin pehmeä puhumaan mitään.

Selvin päin ei sanan sanaa,
ei juuri hyvää, jos ei pahaakaan - on vain tasaisen tappavasti vihainen ja töykeä. Vasta humalassa uskaltaa ilmaista tosimiehiset tunteensa.

Helvetti soikoon! Miksi Una tulikaan sekaantuneeksi koko sukuun? Kai hän nyt jonkun selväjärkisenkin olisi jossain vaiheessa kohdannut! Kyllä hänen on pitänyt edellisissä elämissään olla todella paha!

Tipahtaisipa nyt taivaasta aarre,
jonka turvin Una ostaisi itsensä vapaaksi!
Hän lähtisi heti eikä odottaisi lupalappuja.

56. Oi Herra suothan

Una välittää kuitenkin,

kaikista Hurmahengen asettamista rajoituksista huolimatta, sillä Hurma lienee kaiketikin hänen ainoa turvansa? Tosin hatara ja epävarma, mutta...

Hänen voimansa vain valuvat eivätkä tahdo riittää Hurman toiveiden ennakoimiseen ja täyttämiseen. Siksi hän yrittää aika ajoin taistella oikeuksistaan. Turhaan.

Niinpä paine rutisee rinnassa hänen koettaessaan etukäteen aavistaa osalleen lankeavia odotuksia –
oikeita sanoja, oikeita askeleita.

Pikkuruisella mökillä on ihanan helppoa.

Siellä ei kukaan vaadi Unalta mitään,
kunhan hän vain huolehtii lapsistaan.

Hän käykin siellä parantumassa.

”Oi Herra suothan sä minulle Sun armos voimaksi matkalle.

Anteeksi anna, mua nosta, kanna! Vie perille.”

54. Epätoivo

Työpaikan oloissa helpotuksia. Muu ei muutu.

 Hurmahenki ei salli ottaa palkatonta virkavapaata.

Yhä useammin Una miettii, pakotetaanko hänet todellakin tuhoon. Jos hän ottaisi virkavapaata ja menisi mökille asumaan ollakseen poissa Hurman silmistä, hänet kiidätettäisiin varmaankin hoitoon –
eihän noin toimiva voine olla järjissään!

Vaikka ennemmin kai Una vaikka mökillä asuisi kuin aiheuttaisi korvaamatonta vahinkoa lapsilleen.

 Miten helppoa olisikaan vain uinahtaa

eikä nousta siitä enää…

42. Harmahtavaa, röyhtäilevää vettä

Poika nukkuu kömmänässä, näköetäisyydellä,

tyttö on onneksi serkkujensa luona yötä - ei se viihdy kotona. Miksi viihtyisikään, kun äitikään ei mahtanut elämälleen mitään, oli vain pakko rullata perässä.

Kun toinen veti ja tökki, manipuloi.

Se ihminen on hullu.
En haluaisi elää, jos olisin samanlainen,

puristaa Una vihdoin timmien huultensa välistä.

 Hurmahenki ei pysty sanoin vastaamaan,

nostaa Unan ilmaan, rieputtaa ovelle.

Una takertuu ovenpieliin, mutta löytää silti itsensä terassin lattialta. Hurmahenki työntää hänet jalallaan halveksivasti, hitaasti nauttien portaille, jotka klopsuttelevat hänet alas, etukiveykselle asti.

Poika nukkuu sikeästi… Vai nukkuuko?

Sataa märkää, harmaanvetistä vettä.

Hurmahenki röyhtäisee kevyesti, palaa mökkiin.

Survoutuu humalaisen uneen.

Una vannoo, ettei nousisi ennen kuin se hakisi.

Ei hakenut. Kiven päällä oli kylmä, ja Unalla oli lapsia…

Onko romantiikalle enää sijaa?
Miten voin antaa hänen koskea enää itseeni edes hyväillen?
Luulen, että se hyväily tuntuisi lyönniltä.
Elämä on tainnut viedä minut umpiputkeen.

30. Surkuttelua

Sydän paisuu, tunkee pois rinnasta, pakahtuu.

Ei yhtään tosiystävää lohduttamassa,

jakamassa epätoivon tunteita,

tarjoamassa olkapäätä.

 Hurmahenki on ominut Unan itselleen
ja valvoo, ettei tämä pääse mihinkään yksin.

Una on peloissaan.

Rinnassa on kyhmy, joka tutkitaan huomenna.
Ja Hurmahenki, niin, se menee illaksi pankin mökille,

josta palaa vasta aamuyön tunneilla.

Jatkoilta. Ilman pyyhettä, ilman avainta…