65. Henkisesti mullan alla

Unan pikkujouluun Hurmahenki ilmestyy
kesken kaiken, järjestää kohtauksen,
ja Unan on lähdettävä kotiin.

Työtoverit olivat pelänneet, miten hänen käy.

Sen jälkeen Una ei nuku vähään aikaan
Hurman kanssa samassa huoneessa -
jo pelkkä ajatuskin etoo!

Hurmahan ei koskaan puhu asioista, joista pitäisi.

Unakaan ei enää halua puhua Hurman kanssa -
toivoo vain jotenkin selviävänsä hengissä siihen asti,
että lapset pärjäävät ilman äitiä!

Henkisesti Una alkaa olla mullan alla.

43. Rakastetun ääni?

Una ei jaksa enää. Lasten tulevaisuus pelottaa.

Päivät hän pohtii heidän tuntojaan, mutta kun muitakin lapsia on ajateltava, vieraiden lapsia, työlapsia. Ja Unahan vain haluaisi, haluaisi niin mahdottomasti, viettää aikaansa omienkin kanssa, antaa turvallisuutta. Edes pikkuisen.

MIKSI hän ei saa? Yhteisiähän he ovat. Kaivattuja, lahjaksi saatuja. Myöhemmin hän kyllä sitten työskentelisi kodin ulkopuolellakin…

Mitä tehdä?

Mitäkö? No töitä! Aamuyöstä keskiyöhön, joskus aamuyöstä aamuyöhön… Mitäpä muuta voisikaan, sillä leipä loppuu, jos hän ei mene töihin.

Siis Unalta loppuu!

Kylmä silmäys, kylmä ääni. Rakastetun ääni…

Miksi Una ei aiemmin huomannut sen koleutta?

Ennen lasten hankkimista?

Vaikka heidänkin saamiseensa meni lähes viisi vuotta.

Ei, eihän se voi olla paha, Unahan rakastaa!

Lapsi tarvitsee turvallisen paikan ennen koulua. Mistä se löytyy? MIKSI en saa jäädä kotiin? Toistaiseksi, pieneksi rahtuseksi vain? Toisenkin lapsen olisi niin hyvä ajatella loppupäivää koulun jälkeen, tietäessään, että äiti on kotona. Voisi pullakin tuoksua… Una yrittää.

Minä en maksa sinun opintovelkojasi!

Piste. Slut. Slam.

42. Harmahtavaa, röyhtäilevää vettä

Poika nukkuu kömmänässä, näköetäisyydellä,

tyttö on onneksi serkkujensa luona yötä - ei se viihdy kotona. Miksi viihtyisikään, kun äitikään ei mahtanut elämälleen mitään, oli vain pakko rullata perässä.

Kun toinen veti ja tökki, manipuloi.

Se ihminen on hullu.
En haluaisi elää, jos olisin samanlainen,

puristaa Una vihdoin timmien huultensa välistä.

 Hurmahenki ei pysty sanoin vastaamaan,

nostaa Unan ilmaan, rieputtaa ovelle.

Una takertuu ovenpieliin, mutta löytää silti itsensä terassin lattialta. Hurmahenki työntää hänet jalallaan halveksivasti, hitaasti nauttien portaille, jotka klopsuttelevat hänet alas, etukiveykselle asti.

Poika nukkuu sikeästi… Vai nukkuuko?

Sataa märkää, harmaanvetistä vettä.

Hurmahenki röyhtäisee kevyesti, palaa mökkiin.

Survoutuu humalaisen uneen.

Una vannoo, ettei nousisi ennen kuin se hakisi.

Ei hakenut. Kiven päällä oli kylmä, ja Unalla oli lapsia…

Onko romantiikalle enää sijaa?
Miten voin antaa hänen koskea enää itseeni edes hyväillen?
Luulen, että se hyväily tuntuisi lyönniltä.
Elämä on tainnut viedä minut umpiputkeen.

26. Eikö me ollakaan perhe?

Ei leikinlaskua,
ei hulluttelua vieraiden aikana.

Satikutia, sapiskaa, nöyryytystä,

 mikäli Una siihen erehtyy.

Leipäkin loppuu, ellei hän löydä töitä.

Normaali mies olisi mielissään, kun lapsella olisi etuoikeus olla äidin hoivissa, mutta Una ei ilmeisesti ansaitse yhtään kotivuotta lapsen kanssa!

Kunpa hän jaksaisi jatkaa edes lapsen vuoksi!

Eikö me ollakaan perhe?