Yksinäiset vanhukset ja muut elämän varjopuolelle muljahtaneet - Unan silmien tippukivet
valuvat heidän vuokseen.
Kadulla vanhus taistelee eteenpäin –
epävarmana, horjuvana, huojuvana.
Jalat nousevat vaivalloisesti, hitaasti, varovasti.
Unan keho jännittyy, latautuu hyökkäämään apuun.
Papan jalka tökkää kiveen ja hän menettää tasapainonsa, yrittää saada sen takaisin ottamalla askeleita taaksepäin.
Unan sydän lipattaa. Hän säpsähtelee, hypähtelee paikoillaan, mutta Hurmahenki pitelee käsivarresta tiukalla otteella, ei päästä Unaa. Sekaantumaan.
Asiaan, joka ei hänelle kuulu.
Ei kuulu?
Siunattu nuori mies pyrkii ohi ja vanhus haparoi hänestä otetta. Mies ei sitä hoksaa ja väistää koneellisesti.
Pappa putoaa istualleen ja silloin mies tokenee,
ennättää juuri ja juuri saada kädestä kiinni,
ettei kaatujan pää osu katukiveyksiin.
Unan sydän itkee äärettömyyksiin.
Mielen täyttää loppumattomat kysymykset.
Miksi toisilla on oikeus elää paremmin kuin toisilla? On rahaa kaikkeen turhuuteen – toisilla ei edes kattoa päänsä päällä!
Unan sydän HUUTAA.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti