Una huutaa sydämensä hätää.
Hän nojaa kallioon, kohottaa tuskantäyteiset, hurjistuneet kasvonsa maailmankaikkeutta kohti. Äänetön purkaus ryöpsähtää avaruuteen, kiirii siellä mustia aaltoja pitkin, pyrkii valoon. Epätoivoisesti.
Oi Sinä Kaikkivaltias, Sinä, joka pystyisit hävittämään ja tuhoamaan ikipahan perusteellisesti, miksi et karkota ihmisen sisimmästä tuota saastaa, vaan päästät sen riehumaan niin, että sydän lähes pakahtuu?Miksi sallit sen hiipiä sydämeen silloinkin, kun muuten olisi aivan rauhallista ja tyyntä?Eikö ihminen, luotusi, saa vaipua onnellisuuteen, vaan heti kun hän lähestyykään sitä, hänet täytyy palauttaa epätoivon mustan syöverin synkkään syvyyteen, missä mieli huuhailee kaiken olevaisen merkityksettömyydessä?
Anna meille tuo näkymätön avain, jolla saa auki sydämen tutkimattoman kammion, että kerrankin voisimme tehdä siellä läpikotaisen puhdistuksen, heittää riivaaja ulos ja lukita oven,
niin ettei paha enää koskaan löytäisi väylää sinne.
Että se täydellisesti kulkisi joka ainut kerta harhaan, kun sen mieli palaa taas tekemään meidät pirullisiksi, itsensä kaltaisiksi! Oi, anna meille tuo nautinto, että saisimme näyttää paholaiselle olevamme sen saavuttamattomissa nyt, aina ja myös silloin, kun tunnemme viimeisen kerran!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti