75. Rakkauteni tähti

Rakkauteni tähti. Se sinä olet aina ollut ja yhä olet.

Kun Una pystyisi joskus, edes joskus, sen HELVETIN ikinä luottamaan, hänen maailmansa olisi täysi.

Mitä hittoa hän silloin kenelläkään sivullisella tekisi?

Sinähän olisit kaikkeni!

Eihän kukaan edes uskonut, että toisessa vikaa olisi!

Tämähän on se huljakka, naureskeleva, taputteleva, ymmärtävä, paksun peiton alle toisen piilottava;

kukaan kun ei saa tietää,
mitä omien seinien sisällä tapahtuu!

Luulit itseäsi TÄYSIN vastustamattomaksi, ja siksipä vuosien mittaan minulle oli helpompaa jättää ne ystävät, joita eteesi toin, että edes jotenkin olisin selvinnyt. Voimani vajosivat jo varhain kuiluun, enkä yksin olisi lasten kanssa pärjännyt; olisin menettänyt heidät! Siksi sinua oli siedettävä.

Odotahan, kunhan he kasvavat!

 Sitten he kasvoivat, mutta Una itse kuoli pitkäksi aikaa maailmalta. Nyt hän on päässyt melkein selville vesille, vaikka epäileekin, etteivät toiset usko vieläkään, mikä piru heidän yhteisen kattonsa alla piili

ja yhä vielä joskus piilee.

Minulle olet – mikä köyhä, puutteellinen, tyhmä ja raiteille juuttunut olenkaan! - valitettavasti silti yhä se nuoruuden rakastettu. Vieläkin se, toki vuosikymmenten saastuttama

ja henkisesti rikiltä löyhkäävä.

Lasten lähdettyä ja itse vanhettuasi olet kummasti kesyyntynyt, laimentanut otettasi. Hetkeksi?

Sinua kummempaa en usko tulevan, harmittelen sitä kyllä joskus, sillä olen unelmoinut SEN TODEN JA LUOTETTAVAN löytäväni,
mutta nyt ei ole enää aikaa siihen.

Joten sinun on kelvattava - taivas anteeksi antakoon!