62. Helvetissä

Una ei kestä itseään.
Hän on kelvoton, pahaksi muille.

Kukaan ei taida käsittää,
miten äärimmäisellä rajalla hän on kestokyvyssään.
Väliin pää ei kestäkään,
vaan ”armahtaa” huimaukseen,
joka vangitsee vuoteeseen 2-3 päiväksi.

Mistä voisi odottaa avun löytyvän?

Herralle hän on taas huutanut hätäänsä.

Onko Hänkin kyllästynyt, koska ei ota pois?

Mielenterveys järkkyy.

Pitääkö Unan tehdä jotain mieletöntä
tai lopullista ennen kuin hätä huomataan?

Häntä ei rakasta kukaan.

Kukapa huonoa rakastaisikaan?

Antakaa lapseni anteeksi, kun en ole jaksanut osoittaa teille sitä rakkautta, mitä teitä kohtaan tunnen…

Ja jälleen Una joutuu laittamaan säästöjään
Hurman autovelan lyhennykseen.

Lisäksi Hurma väittää, että koska Una ei maksa asuntovelkoja, ei tällä ole oikeutta puoleen talostakaan! Ei kuulemma ole mitään arvoa sillä, että Unan palkasta on ostettu huonekalut ja kodinkoneet (siis koko talon sisäpuoli) ynnä pikkuauto, ulkomaanmatka. Vakuutukset ja kuun alkuun sattuvat laskut hän maksaa myös, sekä ruokalaskun kuun alussa. Hurma maksaa kuun 15. päivä. Unalta menee ¾ palkasta pelkkiin laskuihin, joten ei ihme, että ahdistaa.

Ei hänellä ole oikeuksia, ei valtaa -
ei mitään muuta kuin velvollisuuksia.

Kuinka kauan ihminen pystyy kestämään helvettiä?

39. Mikä hätä tässä?

Uusi päivä, uudet marjat pensaassa, metsässä, suolla...

Aurinko paistaa, koneet hyrisevät, posti kulkee.

Mikä hätä tässä? Muka?

38. Hätä

Una huutaa sydämensä hätää.

Hän nojaa kallioon, kohottaa tuskantäyteiset, hurjistuneet kasvonsa maailmankaikkeutta kohti. Äänetön purkaus ryöpsähtää avaruuteen, kiirii siellä mustia aaltoja pitkin, pyrkii valoon. Epätoivoisesti.

Oi Sinä Kaikkivaltias, Sinä, joka pystyisit hävittämään ja tuhoamaan ikipahan perusteellisesti, miksi et karkota ihmisen sisimmästä tuota saastaa, vaan päästät sen riehumaan niin, että sydän lähes pakahtuu?Miksi sallit sen hiipiä sydämeen silloinkin, kun muuten olisi aivan rauhallista ja tyyntä?Eikö ihminen, luotusi, saa vaipua onnellisuuteen, vaan heti kun hän lähestyykään sitä, hänet täytyy palauttaa epätoivon mustan syöverin synkkään syvyyteen, missä mieli huuhailee kaiken olevaisen merkityksettömyydessä?

Anna meille tuo näkymätön avain, jolla saa auki sydämen tutkimattoman kammion, että kerrankin voisimme tehdä siellä läpikotaisen puhdistuksen, heittää riivaaja ulos ja lukita oven,

niin ettei paha enää koskaan löytäisi väylää sinne.

 Että se täydellisesti kulkisi joka ainut kerta harhaan, kun sen mieli palaa taas tekemään meidät pirullisiksi, itsensä kaltaisiksi! Oi, anna meille tuo nautinto, että saisimme näyttää paholaiselle olevamme sen saavuttamattomissa nyt, aina ja myös silloin, kun tunnemme viimeisen kerran!