Takapakkia, taantumusta...
Alan muka virota? Minäkö niin sanoin?
Illalla Una pakkaa laukun,
odottaa malttamattomana aamunkoittoa.
Kli. Klings. Se viestittää.
Una kertoo aikeistaan, ikävästään, pakosta tulla kotiin. Käymään vain, hakemaan lisää rakkaita kirjojaan, tarvitsemiaan välineitä, vaatteitaan.
Olisitko tullut ilmoittamatta? rävähtää silmille.
Kun olisin tullut kotiin, olisin löytänyt sinut sieltä?
Una hämmentyy.
Sinähän sanoit, että saan olla siellä, että se on minunkin kotini... Mitä salattavaa sinulla siellä on?
Sinähän sanoit, että saan olla siellä, että se on minunkin kotini... Mitä salattavaa sinulla siellä on?
Etkö uskalla puhua kanssani, kun pitää viestitellä? hän lisää.
Se soittaa. Hermostuu ja läimäsee luurin korvaan.
Seuraava viesti kuuluu: Älä tule!
Pettymys nostaa muurin väliin. Ikävä lipuu kauemmaksi, suuttumus nostaa päätään. Viimeinkin!
Nyt Unalla on jo voimia puolustautuakin.
Enää hän ei kerjää, ei ano, ei se ole sen arvoinen.
Hän tarttuu kännykkään.
En halua nähdä sinua enää missään yhteydessä, koska kielsit tulemasta, rajansa kaikella. Pidä salaisuutesi!
hän tekstaa ja nakkaa puhelimen kauas.
Sade kiiluu asfaltilla, katulamppu heijaa tuulten sylissä,
puut välkehtivät valon ja pisaroiden kohdatessa.
Kaunista, kun sen jaksaisi sisäistää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti