117. Takapakkia

Takapakkia, taantumusta...

Alan muka virota? Minäkö niin sanoin?

Illalla Una pakkaa laukun,

odottaa malttamattomana aamunkoittoa.

Kli. Klings. Se viestittää.

Una kertoo aikeistaan, ikävästään, pakosta tulla kotiin. Käymään vain, hakemaan lisää rakkaita kirjojaan, tarvitsemiaan välineitä, vaatteitaan.

Olisitko tullut ilmoittamatta? rävähtää silmille.

Kun olisin tullut kotiin, olisin löytänyt sinut sieltä?

Una hämmentyy.
Sinähän sanoit, että saan olla siellä, että se on minunkin kotini... Mitä salattavaa sinulla siellä on?

Etkö uskalla puhua kanssani, kun pitää viestitellä? hän lisää.

Se soittaa. Hermostuu ja läimäsee luurin korvaan.

Seuraava viesti kuuluu: Älä tule!

Pettymys nostaa muurin väliin. Ikävä lipuu kauemmaksi, suuttumus nostaa päätään. Viimeinkin!

Nyt Unalla on jo voimia puolustautuakin.

Enää hän ei kerjää, ei ano, ei se ole sen arvoinen.

Hän tarttuu kännykkään.

En halua nähdä sinua enää missään yhteydessä, koska kielsit tulemasta, rajansa kaikella. Pidä salaisuutesi!

hän tekstaa ja nakkaa puhelimen kauas.

Sade kiiluu asfaltilla, katulamppu heijaa tuulten sylissä,

puut välkehtivät valon ja pisaroiden kohdatessa.

Kaunista, kun sen jaksaisi sisäistää...

110. Sinä puutut vain

Yö on hiljainen, sinä puutut vain...

Aamusta ihana aurinko ja selkeää. Prismasta poistuessa sade ropisee, kastelee. Siitä vaan, eivätpähän kyyneleetkään niin selvästi erotu - ne saavat valua lähes huomaamatta... Mutta mihin päin sitä pitikään?

Puhelimen navigaattori äksyilee, se huomauttaa vasta aikojen kuluttua, muina miehinä, että suunnitellaanpa uusi reitti. Hitsi, olisi se voinut edes täräyttää kännyä ennen kuin Una rupesi kiertämään ympyrää...

Vieraat kadut, tuntemattomat vastaantulijat.

Navigaattori vain ei aina suostu puhumaan.

Kun Una toisen kerran huomaa palanneensa Prisman lähettyville, hän poikkeaa Tiimariin ja löytää kuin löytääkin hyllypaperia, imelänväristä, mutta pakko ottaa, sillä muista kaupoista sitä ei löytynyt.

Outoa, eivätkö ihmiset enää suojele hyllyjään?

Hän kelaa kilometrejä kuntokerälle
ihan kiitettävän määrän, lähes huomaamatta,
ja osuu asuntoonsakin lopulta.

Kodiksi hän ei tätä vielä osaa nimittää.

Ja se ikävä... Koskahan se lakkaa?

18. Unan on ikävä

Kyllä Una rakastaa. Hurjasti rakastaakin.

Ja vaikkei hän aina muista sitä liputtaakaan,

niin pakollisen eron väliin repimä uoma havahduttaa.

Mitä hän antaisikaan,

jos saisi painautua Hurman syliin nytkin! Upota kokonaan, paiskata maailman kuristava ovi kiinni…

Una on epänormaaleista epänormaalein -

saattaa saada kesken kaiken, olipa hän missä tahansa, hirvittävän, kuolettavan, räjäyttävän ikävänpuuskan,

ja siinä sitä onkin kurluttamista,

miten tippukivien kanssa meloisi eteenpäin!

Unan on ikävä! Niin IKÄVÄ!