Yö on hiljainen, sinä puutut vain...
Aamusta ihana aurinko ja selkeää. Prismasta poistuessa sade ropisee, kastelee. Siitä vaan, eivätpähän kyyneleetkään niin selvästi erotu - ne saavat valua lähes huomaamatta... Mutta mihin päin sitä pitikään?
Puhelimen navigaattori äksyilee, se huomauttaa vasta aikojen kuluttua, muina miehinä, että suunnitellaanpa uusi reitti. Hitsi, olisi se voinut edes täräyttää kännyä ennen kuin Una rupesi kiertämään ympyrää...
Vieraat kadut, tuntemattomat vastaantulijat.
Navigaattori vain ei aina suostu puhumaan.
Kun Una toisen kerran huomaa palanneensa Prisman lähettyville, hän poikkeaa Tiimariin ja löytää kuin löytääkin hyllypaperia, imelänväristä, mutta pakko ottaa, sillä muista kaupoista sitä ei löytynyt.
Outoa, eivätkö ihmiset enää suojele hyllyjään?
Hän kelaa kilometrejä kuntokerälle
ihan kiitettävän määrän, lähes huomaamatta,
ja osuu asuntoonsakin lopulta.
ihan kiitettävän määrän, lähes huomaamatta,
ja osuu asuntoonsakin lopulta.
Kodiksi hän ei tätä vielä osaa nimittää.
Ja se ikävä... Koskahan se lakkaa?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti