Ei sarasta vielä.
Pimeyttä halkovat ainoastaan katulamput
ja satunnaiset varhaiset autonvalot.
Una oli yökylässä.
Miten lohduttavalta pienen nenän tuhina tyynyllä tuntuikaan! Kunpa joku tuhisisi siinä ikuisesti!
Asuntoon palattua iskee taas järkky puristus ja mieli huutaa kotiin. Lennähtämään tielle.
Painamaan kaasu pohjaan.
Painamaan kaasu pohjaan.
Takertumaan menneeseen.
Mutta hän ymmärtää, ettei pääse irti,
jos aina vain kerjää ymmärrystä sellaiselta,
joka ei sitä suo.
joka ei sitä suo.
Ahdistusta ei voi paeta -
siinä on ryvettävä, kunnes puhdistuu.
Niinpä Una kaasuttaakin kauppaan.
Viipyilee, katselee, koettaa keskittyä.
Tuhlaa. Aikaa.
Asunnon ikkunat ovat järkyttävät.
Hän hinkkaa, hinkkaa ja hinkkaa.
Onneksi kaihtimet peittävät kevääseen,
kunnes uusi hinkkaus onnistuu.
Alanko virota? Eloon?
