Se on kuljettu nyt. Henkilökohtainen ristintie.
Una ei sallinut toisten ajaa puolestaan, vaikka silmät olivat itkusta turvonneet, keho vapisi, kädet tärisivät, jalat roikkuivat velttoina ulokkeina ja epätoivo raateli sisintä. Hänen oli koettava tie itse, tunnettava kehossaan sen jokainen mutka, töyssy, halkeama.
Särkyneenä veisaten, kyynelillä tietään huuhtoen, veripisaroita sydämestään jäljilleen tiputellen.
Se halasi lähtiessä. Tule käymään, pyysi.
Mikset pyydä heti jäämään? Älä laita minua tuon katkeran tien päälle! huusi Unan sydän, kuiskivat huulet.
Mutta hänen rakkaansa katsoi vain. Vilkutti jopa, kun auto kaarsi pihasta muuttokuorman perässä.
Tänä aamuna Una ei halunnut nousta.
Mutta on vielä yksi velvollisuus suoritettavana.
Vain se lienee enää pakollinen.
Sitten kaikki on auki.
Tulevaisuus - onko sitä?
