110. Sinä puutut vain

Yö on hiljainen, sinä puutut vain...

Aamusta ihana aurinko ja selkeää. Prismasta poistuessa sade ropisee, kastelee. Siitä vaan, eivätpähän kyyneleetkään niin selvästi erotu - ne saavat valua lähes huomaamatta... Mutta mihin päin sitä pitikään?

Puhelimen navigaattori äksyilee, se huomauttaa vasta aikojen kuluttua, muina miehinä, että suunnitellaanpa uusi reitti. Hitsi, olisi se voinut edes täräyttää kännyä ennen kuin Una rupesi kiertämään ympyrää...

Vieraat kadut, tuntemattomat vastaantulijat.

Navigaattori vain ei aina suostu puhumaan.

Kun Una toisen kerran huomaa palanneensa Prisman lähettyville, hän poikkeaa Tiimariin ja löytää kuin löytääkin hyllypaperia, imelänväristä, mutta pakko ottaa, sillä muista kaupoista sitä ei löytynyt.

Outoa, eivätkö ihmiset enää suojele hyllyjään?

Hän kelaa kilometrejä kuntokerälle
ihan kiitettävän määrän, lähes huomaamatta,
ja osuu asuntoonsakin lopulta.

Kodiksi hän ei tätä vielä osaa nimittää.

Ja se ikävä... Koskahan se lakkaa?

70. Kun siivet leikataan

Linnuilta leikataan siivet.

Mitkä ihmiseltä leikataan,

kun hänen elämäänsä rajoitetaan

ja eteneminen estetään?

Henkiset siivet? Sielun siivet?

Una istuu aamukahvipöydässä sitä vastapäätä,
viettää yhteistä aikaa, kuten se toivoo.
Juo kahvia tai sitten ei,
istuu kumminkin, on tottelevainen.

Lehti ei kiinnosta, ei enää - mikään ei kiinnosta.

Siiventyngät värisevät. Haavoihin sattuu.

52. Ei varaa valita?

Elämä tuntuu olevan yhtä taistelua.

Kun kotona remppaa, remppaa myös töissä.

Unan pitäisi vaihtaa ammattia, koska on liian kuormittunut niin omien kuin vieraslastenkin puolesta, mutta Hurmahenki ei sitä ymmärrä! Piikittelee vaan, miksei Una vihdoinkin tee sitä, mitä aina on halunnut - tappaa itsensä! Hirvittävää, että ihmisellä ei ole muuta vaihtoehtoa!