Näytetään tekstit, joissa on tunniste kyynel. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kyynel. Näytä kaikki tekstit

sunnuntai 13. syyskuuta 2020

115. Ristintie

Se on kuljettu nyt. Henkilökohtainen ristintie.
Una ei sallinut toisten ajaa puolestaan, vaikka silmät olivat itkusta turvonneet, keho vapisi, kädet tärisivät, jalat roikkuivat velttoina ulokkeina ja epätoivo raateli sisintä. Hänen oli koettava tie itse, tunnettava kehossaan sen jokainen mutka, töyssy, halkeama.
Särkyneenä veisaten, kyynelillä tietään huuhtoen, veripisaroita sydämestään jäljilleen tiputellen.
Se halasi lähtiessä. Tule käymään, pyysi.
Mikset pyydä heti jäämään? Älä laita minua tuon katkeran tien päälle! huusi Unan sydän, kuiskivat huulet.
Mutta hänen rakkaansa katsoi vain. Vilkutti jopa, kun auto kaarsi pihasta muuttokuorman perässä.
Tänä aamuna Una ei halunnut nousta.
Mutta on vielä yksi velvollisuus suoritettavana.
Vain se lienee enää pakollinen.
Sitten kaikki on auki.
Tulevaisuus - onko sitä?

tiistai 8. syyskuuta 2020

110. Sinä puutut vain

Yö on hiljainen, sinä puutut vain...
Aamusta ihana aurinko ja selkeää. Prismasta poistuessa sade ropisee, kastelee. Siitä vaan, eivätpähän kyyneleetkään niin selvästi erotu - ne saavat valua lähes huomaamatta... Mutta mihin päin sitä pitikään?
Puhelimen navigaattori äksyilee, se huomauttaa vasta aikojen kuluttua, muina miehinä, että suunnitellaanpa uusi reitti. Hitsi, olisi se voinut edes täräyttää kännyä ennen kuin Una rupesi kiertämään ympyrää...
Vieraat kadut, tuntemattomat vastaantulijat.
Navigaattori vain ei aina suostu puhumaan.
Kun Una toisen kerran huomaa palanneensa Prisman lähettyville, hän poikkeaa Tiimariin ja löytää kuin löytääkin hyllypaperia, imelänväristä, mutta pakko ottaa, sillä muista kaupoista sitä ei löytynyt.
Outoa, eivätkö ihmiset enää suojele hyllyjään?
Hän kelaa kilometrejä kuntokerälle
ihan kiitettävän määrän, lähes huomaamatta,
ja osuu asuntoonsakin lopulta.
Kodiksi hän ei tätä vielä osaa nimittää.
Ja se ikävä... Koskahan se lakkaa?