109. Sydänmöykky

Aamuyön piinalliset tunnit ryömivät.

On kuuma, Una heittää yöpyn pois ja kohta viluttaa.

Loputon kierre, jos siihen antautuu.

Mutta mitäpä muuta öiden ja päivien sisältöä
hänelle olisikaan? Enää koskaan?

Una katselee pimeyttä ympärillään.

Sen sentään näkee, sisäisen pimeyden vain tuntee.

Katulamppu tillottaa silmiin –

hän ei ole muistanut vetää kaihdinta riittävän alas.

Hän kääntää kylkeä, kuuntelee putkiston kohinaa rakenteissa, varhaisen kulkijan aiheuttamaa oven kolahdusta, jääkaapin verkkaista hengitystä.

Yksinäisyys hyökyy musertavana ylle,

puristaa rintakehää, möykyttää sydämen.

Oi miksi, rakkaani, MIKSI?

(Ja MIKSI ihmeessä yhä rakastan,

vaikka niin pahoin kohtelit vuosikymmenet?

Enkö vieläkään uskalla tuntea edessäsi muita tunteita?)

102. Aurinko, älä loista

Aurinko, älä loista. Kuu, älä kumota,
sillä Unan järkkymätön rakas sirpaloi hänet ja säilöi pohjattomaan pimeyteen. Nakkasi pois tieltään.

Ei usko, toivo, rakkaus riitä.

Hurmalle kolhittu, loukattu ylpeys ja kuviteltu häväistyksi joutuminen ovat voimakkaampia.

Liekö rakkautta koskaan ollutkaan?

Unan hengenpalo sammuu.