123. Joulu

Vieraan kaupungin pihoilla lepattavat lumilyhdyt.

Unan sydämessä lepattaa pienen lintusen ikävä kotiin.

On joulu. Erilainen.

Kuitenkin perinteinen, osittain, sillä jonnekin tuonne tummaviittaiseen yöhön syttyy juuri uusi tähti.

Unan sydämestä se sammui; sieltä se sinne lähti.

Joulun Tähti.

122. Ehkä se joskus hoksaa

Yön hiljaisuus takoo ympärillä.

Talvi humisee pattereissa, parvekkeen laseissa.

Myrskyä odotellessa.

Una saa kutsun tulla kotiin joulun ajaksi.

Mitä se oikein ajatteleekaan?

Miksi jouluksi - Unan takaraivossa kun takoo tieto,

että kohta hän taas tielle käy?

Onhan valmentauduttava kaikkiin tuleviin jouluihin, syntymäpäiviin, hääpäiviin... Jos niitä ei heti murskaa, ne väijyvät iäti, estävät etenemisen.

Una ei siis mene. Opetelkoon itse pärjäämään,

paistamaan kinkkunsa, koristelemaan talonsa.

Ehkä se joskus hoksaa, mitä menetti.

Tai sitten ei, sillä ens jouluna sillä on jo se uusi emännöimässä…

92. Onko millään enää väliä?

Unalla on taas noussut kyhmyjä päähän,

kuin sarviksi korvien yläpuolelle.

Väsyttää - pitäisi vain nukkua, nukkua ja nukkua.

Kunpa olisi aikaa vielä kirjoittaa loppuun edes nämä aloitetut sanat, muuten hän tuntee eläneensä turhan elämän, taas kerran!
Mieli ei kärsi edes ajatella joulua -

pitäisi leipoa ja siivota jajaja...

Tämä on liian iso alue hänelle; hän haluaisi keskittyä vain kirjoittamiseen, mutta kai se on jätettävä.

Jätettävä kesken koko elämä!

Poika ei ole käynyt kokonaiseen vuoteen kotona -

täällä kun hänenkin on paha olla!

Milloinkahan se tytär?

Una ei tiedä edes, onko millään enää väliä.

Auttaisiko tuo muuan vuosi vielä mitään?

Hän ei tiedä!