92. Onko millään enää väliä?

Unalla on taas noussut kyhmyjä päähän,

kuin sarviksi korvien yläpuolelle.

Väsyttää - pitäisi vain nukkua, nukkua ja nukkua.

Kunpa olisi aikaa vielä kirjoittaa loppuun edes nämä aloitetut sanat, muuten hän tuntee eläneensä turhan elämän, taas kerran!
Mieli ei kärsi edes ajatella joulua -

pitäisi leipoa ja siivota jajaja...

Tämä on liian iso alue hänelle; hän haluaisi keskittyä vain kirjoittamiseen, mutta kai se on jätettävä.

Jätettävä kesken koko elämä!

Poika ei ole käynyt kokonaiseen vuoteen kotona -

täällä kun hänenkin on paha olla!

Milloinkahan se tytär?

Una ei tiedä edes, onko millään enää väliä.

Auttaisiko tuo muuan vuosi vielä mitään?

Hän ei tiedä!

49. Vankilassa

Unalla on uusi kyhmy rinnassa.

Hän ei taida mennä kuvauttamaan sitä –

tuntuu, että jos on syöpä, hän joutaa mennä.

Eläähän hän vankilassa, josta ei pääse minnekään.

Eräänä iltana tytär soittaa kaverinsa kotoa,
kysyy, lähteekö Una seuroihin heidän kanssaan.

Ei tietenkään lähde, koska Hurmahenki ei olisi pitänyt siitä, että Una menisi vieraan miehen autoon.

Seurat eivät tee poikkeusta.

Sen sijaan Una menee helluntaiseurakunnan rukouskeskukseen kuuntelemaan nuorten konserttia.

Hänen on päästävä kuulemaan jotain lohdullista!

Muuta yhteistä heillä ei juuri olekaan kuin yhdessä eletty nuoruus, koti ja lapset. Harrastukset eivät lyö yksiin - ellei Una alistu, seuraa ja tottele,
kuten yleensä käy.

31. Harmoniaa

Ei aihetta jatkotoimenpiteisiin! viestii ohutneulanäyte.

Mieletön huojennus!

Raskaus rauhoittaa liittoa.

Ehkä myös se, että Una on määrätty jäämään kotiin loppuraskauden ajaksi.

Tytärkin nauttii, täysin siemauksin!

Joskus näinkin.

Harmoniaa.

24. Kukaan ei lohduta

Laskettu aika jälleen.

Sama kuin Hurmahengen ja tyttären yhteinen syntymäpäivä. Päästyään sairaalasta Una polvistuu pienen tyttärensä eteen ja halaa, halaa.

Tippukivet loiskivat.

Keskenmeno. Menetys.
Taas.

Kukaan ei lohduta.