Una juoksee, juoksee, juoksee...
Ahdistusta pakoon juoksee.
Ei vain pysty karistamaan sitä kannoiltaan.
Siellä se sinnikkäästi riekkuu, ihan kintereillä,
näykkii kantapäitä, niskaa, päätä, sydäntä.
Kymmenen minuutin karkureissu tuo jo pienoisen hien,
mutta Una jatkaa, kunnes jalat sanovat, että nyt riittää,
muuten tulee ihan toppi, ja hänen on toteltava.
Telineissä saavat lihakset kyytiä, silti ajatukset pyörivät aina vaan niissä samoissa ja sydän käpristelee.
Tuskainen huuto kumisuttaa rintaa,
pyrkii kaiken aikaa huulille,
mutta hän nielee sen aina ja aina vaan takaisin,
tunkee sen sydämensä unohduksen komeroon
ja läimäsee salpojen taakse.
Silti se rymistelee siellä, takoo seiniä, jytisyttää ovea.
Ravisuttaa koko laitosta.
Vielä toistaiseksi salpa pitää sen piilossaan,
saa nähdä, koska liitokset pettävät ja kammiot täyttyvät.
Ja maailma...
Poreallas kuohuu ja kuplii väsyneen kehon ympärillä.
Una survoo piinan pistävät tikarit
sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta;
piikit palaavat kurittamaan.
sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta;
piikit palaavat kurittamaan.
Uupumispiste löytyy viimein uima-altaasta,
ja verkkaisesti hän palaa asuntoonsa.
Vieraat kadut ovat muuttuneet nyt jo kutakuinkin
tutuiksi; onhan hän kuukausia sahannut niitä
ees ja taas, ajatuksia paeten.
tutuiksi; onhan hän kuukausia sahannut niitä
ees ja taas, ajatuksia paeten.
Hän kuuntelee hiljaisuutta.
Miten se soikaan!
