125. Onnen ja autuuden tie

Nyt se keksii hirvittäviä valheita Unasta.

Kirjoittaa ”muistavansa”, mitä kauheuksia Una on muka heidän liitossaan tehnyt. Valheita teoista, joita Una ei olisi koskaan edes kuvitellut tekevänsä. Se petaa puolustusta varten, mikäli Una kertoo sen hirmutöistä ja jakaa maailmalle oman elämänsä tarinan –

avioliittonsa ”onnen ja autuuden” tien.

Olen aina tiennyt menettäväni sinut, koetin vain kaikin voimin lykätä sitä niin kauas kuin mahdollista ja suostuin ylikävelyihin. Aina ja aina ja aina yhä vaan. Kun se sitten tapahtui, toipuminen riisti viimeisistä vuosistani
elämän ja sielun.

Nyt en enää jaksa. Antakaa anteeksi.

119. Pakoon

Una juoksee, juoksee, juoksee...

Ahdistusta pakoon juoksee.

Ei vain pysty karistamaan sitä kannoiltaan.

Siellä se sinnikkäästi riekkuu, ihan kintereillä,

näykkii kantapäitä, niskaa, päätä, sydäntä.

Kymmenen minuutin karkureissu tuo jo pienoisen hien,

mutta Una jatkaa, kunnes jalat sanovat, että nyt riittää,

muuten tulee ihan toppi, ja hänen on toteltava.

Telineissä saavat lihakset kyytiä, silti ajatukset pyörivät aina vaan niissä samoissa ja sydän käpristelee.

Tuskainen huuto kumisuttaa rintaa,

pyrkii kaiken aikaa huulille,

mutta hän nielee sen aina ja aina vaan takaisin,

tunkee sen sydämensä unohduksen komeroon

ja läimäsee salpojen taakse.

Silti se rymistelee siellä, takoo seiniä, jytisyttää ovea.

Ravisuttaa koko laitosta.

Vielä toistaiseksi salpa pitää sen piilossaan,

saa nähdä, koska liitokset pettävät ja kammiot täyttyvät.

Ja maailma...

Poreallas kuohuu ja kuplii väsyneen kehon ympärillä.

Una survoo piinan pistävät tikarit 

sen pyörteileviin poreisiin, mutta sekään ei auta;

piikit palaavat kurittamaan.

Uupumispiste löytyy viimein uima-altaasta,

ja verkkaisesti hän palaa asuntoonsa.

Vieraat kadut ovat muuttuneet nyt jo kutakuinkin 

tutuiksi; onhan hän kuukausia sahannut niitä

ees ja taas, ajatuksia paeten.

Hän kuuntelee hiljaisuutta.

Miten se soikaan!

113. Mitä teen? Mihin meen?

Ulkona piirtävät puiden sormet kuvioita ilmaan.

Sisällä seinät tiivistyvät, pusertuvat lähemmäksi toisiaan. Siitä huolimatta, että Una on keskiössä.

Levottomuus liikuttaa jalkoja, voihkaus toisensa perään karkaa atmosfääriin. Pakahdus paisuttaa rintaa,

se paisuu ja paisuu, kunnes räjähtää. Ihan kohta.

Mitä teen? Mihin meen?

Pikkuorava pysähtyy kesken kiireittensä, tuijottaa iso käpy suusta puikottaen, vilistää sitten matkoihinsa,

ketteröi lähipuun korkeuksiin.

Kunpa Unankin jalat ketteröitsisivät,

kantaisivat hänen räjäytetyn olemuksensa jonnekin.

Hyvin kauas.

Una vajoaa. Taas maailma meni sekaisin.

Ei olisi pitänyt soittaa.

Koskee, sattuu koko ajan niin sietämättömästi,

että tuskin pystyn hengittämään.

90. Repalehtiva raukka maailman rannoilla

Voi kun Una pystyisikin pitämään katkeruuden poissa elämästään, mutta se nostaa jatkuvasti päätään eikä Una mahda sille mitään, että tuntee tuhlanneensa elämänsä kypsymättömään, välinpitämättömään paholaiseen.

Jokin typerä tottumus sitoo, ei muu enää.

Lähtemiseen ja kaiken purkamiseen on vain niin suuri kynnys, että se ylittää kestokyvyn.

Näinkö kaiken piti mennä?

Tässäkin elämässä hän siis epäonnistuu -
eihän voi kehittyä,

jos katkeroi kykenemättä antamaan anteeksi.

Sillä juuri siitähän kehittymisessä on kysymys - katkeruudesta pitää pystyä luopumaan!

Eikä Una pysty.

Hän on näin ollen epäkelpo, kypsymätön,

repalehtiva raukka maailman rannoilla!

Miten monta kertaa Una joutuneekaan

vielä syntymään uudelleen?

MIKSI?

Mikä mieli täällä tallaamisessa piilee?

88. Pilvikupla

Una haaveilee.

Ihmisestä, joka ehdottomasti seisoisi hänen rinnallaan,

ihmisestä, joka vakuuttaisi,

ettei niin MIKÄÄN eikä KUKAAN tulisi tämän tielle.

Una on haaveikko.

Luuli, että heillä olisi se, yhteys.

Mutta ei sitä ole. Minkäänlaista.

On vain hallitsija ja hänen orjansa.

Pilvikupla siis.

Hurma, raukka, on joutunut maailman pyöritykseen -

ja Una pyörii sen imussa.

87. Suojaton

Viheliäistä.

Maailma pyörii, vaikka Unalle mitä tapahtuisi.

Tai lohdullistahan se on, on vain niin alaston olo.

Se tuhoaa Unan vähitellen, pikku hiljaa.

Kontrolloi, kuinka monta hetkeä tämä on koneella viettänyt, sensuroi, mitä Una kirjoittaa,
miten kirjoittaa sekä mitä sanoja käyttää.

Una pyristelee. Verkossa...

Takertuuko kiinni vai löytääkö oven?

Pitkää liittoa ei voi hylätä noin vain.

Mutta miten Una jaksaa?

Tuleeko koko loppuelämäkin olemaan vahtimista,

epäilyä, rajoittamista?

Tätäkään sivua Unalla ei saisi olla, ja Una uskookin,

että se kyllä löytää purkaukset jossakin vaiheessa -

kaiken salatun se löytää.

Aina. Vääjäämättä -

Unalla ei saa olla mitään omaa.

Una on suojaton.

58. Maailma pysyy radallaan

Säteet viiltävät silmiin kipeästi.

Silti ne viestivät toivosta -
pimeyden jälkeen välähtää valkeus.
Lämmittävä, käpristyneen mielen
tunkkaisia mietteitä puhdistava valkeus.

Vielä on siis toivoa, vielä on siis uskoa.

Maailma pysyy radallaan, vaikka Una ei pysyisikään.

18. Unan on ikävä

Kyllä Una rakastaa. Hurjasti rakastaakin.

Ja vaikkei hän aina muista sitä liputtaakaan,

niin pakollisen eron väliin repimä uoma havahduttaa.

Mitä hän antaisikaan,

jos saisi painautua Hurman syliin nytkin! Upota kokonaan, paiskata maailman kuristava ovi kiinni…

Una on epänormaaleista epänormaalein -

saattaa saada kesken kaiken, olipa hän missä tahansa, hirvittävän, kuolettavan, räjäyttävän ikävänpuuskan,

ja siinä sitä onkin kurluttamista,

miten tippukivien kanssa meloisi eteenpäin!

Unan on ikävä! Niin IKÄVÄ!