111. Käsi, joka rakastaa

Tuska velloo sisällä.
Jalat koneilevat, haahuilevat pitkin outoja katuja.
Una kohottaa kasvonsa ainaisesti putoavaan sateeseen ja antaa taivaisen veden huuhtoa poskiaan. Ahdistavat ajatukset eivät anna rauhaa, ne poraavat reikiä aivoihin.
Polttavat. Tukahduttavat. Kuolettavat.

Hänen rakkaansa on muuttunut vieraaksi, tuntemattomaksi.

Käsi, joka rakastaa, ei lyö. Eihän?

Mihin katosivat nuoruuden hellät kosketukset,

lämpimät kuiskaukset?

Mihin unohtuivat vannotut valat, lupaukset rakastaa

niin myötä- kuin vastoinkäymisissäkin?

Koska pääsen jatkamaan elämääni?
Loppuuko tämä helvetti ikinä?
Olisit nakannut minut ojaan jo häissämme,
sylissäsi kantaessasi!

37. Haavoitettu

Una saa viran. Lopultakin.

Ja sielunsa pääsee hengähtämään.

Hurmahenki heittää hetkittäin, sopivasti annostellen, halveksivan huomautuksen, herjan, piikin, ja Una tuntee uppoavansa. Se hetki on lähes ylitsepääsemätön.

Miten hirvittävä viha Unan valtaakaan!

Ja illalla hän täyttää aviovaimon velvollisuudet, vaikka jo kosketus oksettaa - onhan hän vain räpäystä aiemmin kokenut myrkyn kirpaisun repsottavissa haavoissaan.

Sillä ellei suostu, hän löytää itsensä lattialta,

sängystä pois potkittuna.