121. Pelkkää suovelliä

Hyvää itsenäisyyden iltaa! kuiskaa kännykkä.

Sydän leimahtaa, hehkuu hetken, sammuu.

Una ei vastaa.

Miksi vaihdella kohteliaisuuksia,

kun kaikki muukin on pelkkää suovelliä,

upotettua elämää? Turhaan poljettua...

Se ei vain unohdu.

Jokin sisällä vielä kurottaa ylös toivoon, valoon.

Löytyisikö mistään ojentuvaa kättä,

haparoivaa turvaa, kaipaavaa sydäntä?

Parantavaa nektaria...

56. Oi Herra suothan

Una välittää kuitenkin,

kaikista Hurmahengen asettamista rajoituksista huolimatta, sillä Hurma lienee kaiketikin hänen ainoa turvansa? Tosin hatara ja epävarma, mutta...

Hänen voimansa vain valuvat eivätkä tahdo riittää Hurman toiveiden ennakoimiseen ja täyttämiseen. Siksi hän yrittää aika ajoin taistella oikeuksistaan. Turhaan.

Niinpä paine rutisee rinnassa hänen koettaessaan etukäteen aavistaa osalleen lankeavia odotuksia –
oikeita sanoja, oikeita askeleita.

Pikkuruisella mökillä on ihanan helppoa.

Siellä ei kukaan vaadi Unalta mitään,
kunhan hän vain huolehtii lapsistaan.

Hän käykin siellä parantumassa.

”Oi Herra suothan sä minulle Sun armos voimaksi matkalle.

Anteeksi anna, mua nosta, kanna! Vie perille.”