Una ei jaksa enää. Lasten tulevaisuus pelottaa.
Päivät hän pohtii heidän tuntojaan, mutta kun muitakin lapsia on ajateltava, vieraiden lapsia, työlapsia. Ja Unahan vain haluaisi, haluaisi niin mahdottomasti, viettää aikaansa omienkin kanssa, antaa turvallisuutta. Edes pikkuisen.
MIKSI hän ei saa? Yhteisiähän he ovat. Kaivattuja, lahjaksi saatuja. Myöhemmin hän kyllä sitten työskentelisi kodin ulkopuolellakin…
Mitä tehdä?
Mitäkö? No töitä! Aamuyöstä keskiyöhön, joskus aamuyöstä aamuyöhön… Mitäpä muuta voisikaan, sillä leipä loppuu, jos hän ei mene töihin.
Siis Unalta loppuu!
Kylmä silmäys, kylmä ääni. Rakastetun ääni…
Miksi Una ei aiemmin huomannut sen koleutta?
Ennen lasten hankkimista?
Vaikka heidänkin saamiseensa meni lähes viisi vuotta.
Ei, eihän se voi olla paha, Unahan rakastaa!
Lapsi tarvitsee turvallisen paikan ennen koulua. Mistä se löytyy? MIKSI en saa jäädä kotiin? Toistaiseksi, pieneksi rahtuseksi vain? Toisenkin lapsen olisi niin hyvä ajatella loppupäivää koulun jälkeen, tietäessään, että äiti on kotona. Voisi pullakin tuoksua… Una yrittää.
Minä en maksa sinun opintovelkojasi!
Piste. Slut. Slam.
