Kierrespiraali kohottaa hänet sillalta, lempeä pyörre imaisee sisäänsä ja hän kohoaa ylös, ylös, ylös, läpäisee pilvet ja liitelee yhä korkeammalle ja korkeammalle. Jostain kaukaisuudesta kantautuu hiljaista musiikkia.
Sitten hän onkin tunnelissa. Ympärillä lätsähtelee ja litsahtelee, vaikkei hän tunne jalkoja, jotka lätsyttelisivät tai litsauttelisivat. Jostain syystä hän ei tunne käsiäkään - oikeastaan koko keho vaikuttaa kadonneen, sulautuneen ympäröivään mustuuteen. On pimeää, hän ajelehtii sinne tänne, sattumanvaraisesti.
Onko hän aina kulkenut näin? Ajelehtinut litsahdusten ja lätsähtelyjen seassa? Leijaillut epämääräisten tuulettomien tuulten mukana?
Mikä minä olen? Lastu laineilla, järven aalto toisten aaltojen keskellä, pilvenhattara tähdettömällä taivaalla?
Hän ei tiedä, miten kauan tätä päämäärättömyyttä on jatkunut, kun se tuuleton tuuli johdattaa hänen kehottoman kehonsa hitaasti harmaantuvaa läikkää kohti. Läikkää, joka suurenee suurenemistaan ja kirkastuu vähitellen hohtavaksi valoksi, kirkkaudeksi, joka saa hänet tuntemaan kummallista nöyryyttä, halua päästä tuon valon syliin, langeta sen säteiden kannateltavaksi, sulautua sen ytimeen.
Selittämätön pyhyys valtaa hänen mielensä, se kietoutuu hänen ympärilleen ja hän tuntee kohoavansa korkeuksiin silkasta rakkaudesta ja onnentunteesta. Hän lentää kuin siipien kannattamana tuohon alati laajenevaan valoon, joka sieppaa syliinsä, syleilee ja samalla ikään kuin puhdistaa hänet kaikesta siitä mudasta, jossa hän oli rypenyt ties kuinka kauan.
